Mökki Punkaharjulla.
Olipa satumaisen hieno tulo tänne lauantai -ehtoona myöhään.
Keskiöinen pyörämatka Retretin paikallisjunapysäkiltä tänne Kulennoisten Hiekkalahteen täysikuun loisteessa, tähtikirkkaan taivaan alla,
Kuun valo niin voimakas...
Otava ihan tuossa lähellä, pään päällä, melkein käden ulottuvilla.
Jari -myrsky raivoaa nyt.
Kävipä tuuri, kerkesin tänään Savonlinnasta takaisin tänne mökille sillä 15.30 -paikallisjunalla.
Pyöräreissu Retretin pysäkki - Hiekkalahden mökki n. 7 - 8 kilsaa.
Josta muutamaa sataa metriä lukuun ottamatta koko matka vanhaa kylätietä.
Se lyhyt osuus Savonlinna - Punkaharju "isoa tietä" on kyllä ihan karmea.
Kun tukkirekkoja Metsä Woodin Punkasalmen tehtaille ja tehtailta sujahtaa ohi tiheään tahtiin.
Parin - kolmen metrin päästä.
No, kulkeehan jokaisessa rekassa ehkä sentin tuhannesosan verran meikäläisenkin varallisuutta.
106 Metsä Board Oy B -lappua salkussa, nimittäin...
😏
Onneksi kaikkein pahin myrsky alkaisi vasta yöllä.
Mutta kyllä tuossa tuulessa ja tuiskussa sai polkea ihan tosissaan.
Oli taivaallista lämmittää mikrossa joku keitto, ja painua pehkuihin.
BIG SLEEP.
Parisen tuntia.
Illan ohjelmana
1) Rikostarinoita Suomesta. Uusinta parinkymmenen vuoden takaa. Hyvää settiä.
2) Dokkari Mark Rothkosta. Noista "abstrakteista expressionisteistä" siitä kärkipäästä. Mutta siltikin ihan sontaa.
3) Rikospaikka. Osittain hyvää settiä.
Herään aamuyön pikkutunneilla,
Rapinaa mökin lautaisen välikaton päältä.
Hiiret siellä lämmittelemässä.
Mutta minne minä pääsen lämmittelemään, jos sähköt katkeavat?
Uutisissa kerrottiin kymmenien tuhansien talouksien olevan ilman sähköä tänä yönä.
Eikä ainoassakaan muussa mökissä tällä alueella näkynyt illalla edes valoja!
Jos apua sattuisi tarvitsemaan.
No, onneksi täällä on takka.
Ulkovarastossa klapeja runsaasti.
Ajattelen yön tunteina O.:ta, kuten usein viime aikoina.
Lapsuuden luokkatoveri. Ensirakkaus.
Sattumoisin nimittäin joku päivä sitten selvisi, että tytön isänpuolinen suku on lähtöisin - Jyskyjärveltä, Vienan Karjalasta.
Paratiisista.
Jossa sain viettää unohtumattoman viikonlopun heinäkuussa 2011.
Eikä toista visiittiä tuonne rajan taakse todennäköisesti siunaannu enää koskaan.
O. jyskyjärveläistä sukua?
Uskomatonta.
Ei voi olla totta!
Ei ikinä tullu esille, ei pienimmässäkään määrin.
Vuosikymmenien aikana.
Hyvin vaiettu tausta!
O...
Tyttö ilmestyi luokallemme Englantilaiseen Kouluun joskus 1966, suunnilleen.
Japanista, missä hänen isänsä oli työskennellyt oman alansa korkeissa asiantuntijatehtävissä.
Ilmeisesti O. siellä jo oli ollut jossakin englanninkielisessä koulussa.
Me muut olimme vuodesta 1960, "Kindergartenista" asti, olleet luokkatovereita The English Schoolissa, Helsingin Mäntytiellä.
Iloinen, terve tyttölapsi.
Olimme samaa "jengiä" siellä takapulpeteissa.
Siitä luokan kehittyneimmästä ja eloisimmasta päästä.
Välitunneilla paljon yhdessä, samoissa porukoissa.
Joskus ehkä 67 -68 alkoivat tunteetkin olla jo kuvassa mukana - ainakin mulla.
Varsinkin yksi kerta jäi ikuisesti mieleen.
Tapanamme oli välitunneilla istuskella siinä talon kulmalla, Mäntytien puoleisilla ikkunalaudoilla.
Jotakin sanailua, leikinlaskua siinä oli ollut, ja O. meni sitten menojaan.
Oliko jossakin radio auki, vaiko oliko päässä vain "korvamato"?
Joka tapauksessa silloin ajankohtaista Beatlesiä.
Hey Jude, Eleanor Rigby tai Penny Lane.
Tunnekuohu oli valtaisa.
Päätin silloin muistaa tuon hetken.
Ja toden totta, lukemattomia kertoja on The English Schoolin ohi fillaroidessa tullutkin pysähdyttyä katselemaan tuota ikkunalautaa...
À la recherhe du temps perdu....
Olisikohan sitten ollu 68 vai 69, se ikimuistettava ilta O.:n kutsuissa.
O. ja kaverinsa A. kutsuivat meikäläisen ja yhtä luokkaa ylempänä olevan I.:n herraseurakseen, O.:n kotiin Meikun Pihlajatielle.
Porvariskoti.
Isä professori, äiti lääkäri.
Siellä istuttiin sohvilla ja juteltiin sekä kuunneltiin musiikkia.
Jotain mehua ja kai keksejä oli tarjolla.
Oli aivan ainutlaatuista, tuohon aikaan, tuossa iässä.
13 - 14 vee.
Mie olin siis ainoa luokkamme pojista, kenet kutsuttiin.
Joka kelpasi.
Mieleen jäi olohuoneen hyllyssä jököttänyt Akai -merkkinen musiikkilaitteisto.
Aikansa huippua.
Todellinen harvinaisuus sen ajan olosuhteissa.
Sieltä Aasiasta olivat tuoneet.
Kuinka olenkaan muistanut tuota iltaa, talon ohi vuosikymmenien aikana fillaroidessa...
Aina entisessä legendaariseea Kuusi-Hokissa (nyk. "Ravintola Meikku") lounaalla käydessä.
Nyt, yli puoli vuosisataa myöhemmin...
Tuokin ilta tuntuu ihan unelta.
Kuten niin paljon muutakin.
No, sitten vähän ajan kuluttua menimme samalla porukalla leffaan.
Sinne Aikatalon legendaariseen Bio Bristoliin.
Jota ei enää kohta viiteentoista vuoteen ole ollut.
Istuimme parvekkeella, eturivissä.
En pystynyt ollenkaan keskittymään filmiin -istunhan O.:n vieressä.
Kihelmöi.
En meinannut pysyä nahoissani.
Jossakin vaiheessa yritin pussata tyttöä.
Neito sihisemään ja sähisemään, tiuskaten:
"Mä oon tullu tänne katsomaan tätä elokuvaa!".
Vieressä istuvat tirskuvat.
Naureskelevat leffan loputtua, poistuessamme.
Noloa.
Noloakin nolompaa.
Sellainen ensisuudelma.
Yritykseksi jäi.
Jonkun ajan kuluttua jollakin luokkamme tytöistä oli "kotihipat", niinikään Meikussa.
Mannerheimintiellä.
Olin - lähes lapsena, siis - olevinani niin playboyta, niin playboyta, että.
O. oli tulossa hippoihin.
Soitin hänelle etukäteen kotiinsa.
Olin ostanut Suuren Maailman tyyliin hänelle Lahjan.
Yhtä suurieleisesti neiti sen konfektirasian dissasi.
Ei kiinnostanut.
Kuten ei seurani muutenkaan.
Kolmas kerta oli, kun perheelle taloudellisista syistä tuli lähtö Munkkivuoren asunnosta.
Muiden Teljäntie 3 -talon kavereiden vanhemmat olivat lääkäreitä, opettajia, insinöörejä.
Omat vanhemmat yksityisyrittäjiä. Artisti-pienyrittäjiä.
Luokkatovereidenkin vanhemmat olivat turvallisia palkannauttijoita.
Oma perhe yksityisyrittäjiä, epävarmaakin epävarmemmallakin valokuvaus -alalla.
No, pakko siis oli myydä kämppä, ja muuttaa Kalevankadun studion takahuoneisiin.
Jälkeenpäin ajateltuna aivan fantastista koulutusta elontielle.
Kaiken epävarmuus tehtiin selväksi jo hyvin nuorena.
Tuosta oli aivan ratkaisevaa hyötyä sittemmin, vuosikymmenien mittaisen yksityisyrittäjä -uran varrella.
Juttuhan menee niin, että luokkaa 95 % väestä ei epävarmuutta yksinkertaisesti KESTÄ.
Epävarmuuden kestokyky on ollut valtaisa kilpailuetu.
Munkassakin oli sitten vielä jotkut luokkamme H.- tytön järjestämät "kotihipat".
Menimme sinne parin - kolmen pihamme pojan kassa.
Jälleen suurieleisesti tarjouduin järjestämään tarjottavaksi hehkuviinipullon, jonka luokkatoveri P.:n kanssa kävimme hommaamassa Etelä-Haagan Alkosta.
Jollekin äijälle kai piti maksaa "hakista" joku markka.
Ilta alkoi reippaasti Glühwein -talviviinin merkeissä.
Nektari nousi päähän.
Ja lujaa.
Seuraava muistikuva: Makaan lattialla.
"Paras kaveri" (vitsi-vitsi) M. siinä vieressä, sängyllä, muhinoimassa O.:n kanssa.
No, eihän tuona aikana, tuossa iässä, mitään hässitty.
Mutta muhinoitiin, siis.
Jotenkin sitten kuitenkin ne hipat loppuivat, kai melko varhain, ja pihan pojat jotenkin saattoivat mut kotiin, Munkivuoreen ja Teljäntielle.
Erinomaista opetusta tuli tuonakin iltana.
Opetusta "ystävyydestä" (sitä ei ole, ainakaan jos pillusta on kysymys).
Opetusta brenkusta (se on hyvää, erittäin hyvää - sekä erittäin vaarallista).
Lisä-opetusta O.:sta, siis naisesta (mitään petollisempaa ei ole).
Hienoa, että elämän perusasiat alkoivat valjeta jo hyvin, hyvin nuorella iällä.
Suurin osa jorsseista ei tajua nuita koskaan.
Tai jos tajuavatkin, niin lian myöhään.
Sitten kun peruuttamattomat mokat on jo tehty.
No, O.:n kanssa jatkoimme vielä ehkä parisen vuotta samalla luokalla, ja sitten vielä toisessa koulussa lukio -ajan.
SYKissä. nimittäin.
Tosin rinnakkaisluokilla.
Enkä muuten vieläkään käsitä, mitä ylipäätään Suomalaisessa Yhteiskoulussa tein.
Jotenkin onnistuin sinne itseni puhumaan sisään.
Rehtori Vesa Nikunen haastattelussa nimittäin vaikuttui persoonastani.
Miksiköhän...
On minulla kyllä siitä teoria, mutta antaa olla tässä kohtaa...
😏
Muutamaan vuoteen emme olleet O.:n kanssa missään tekemisissä.
Mulla alkoi olla tyttö -ystäviä.
Vuosi meni intissä, puoli vuotta kibbutzissa Israelissa, vuosi koulussa Vaasassa...
Jne.
Kerran muistan nähneeni hänet, kesällä 1980.
Kun olin Tammisaaressa eräällä raksalla duunarina, ja tulin viikonlopuksi Stadiin.
Siellähän O. istui Sea Horsen etuosassa, yhdessä niistä kahden hengen pikkupöydistä.
Iloisissa tunnelmissa tuttuakin tutumman valokuvaaja Pentti Sammallahden kanssa.
Silloin en vielä tiennyt, että meistä olisi Jerryn kanssa tukeva napalankoja...
😏
Sitten törmäsimme, kai joulukuussa 1981, jossakin Stadissa.
Vaellusvuoteni olivat sillä erää ohi.
Olin palannut Vaasan -vuodelta, ja asustelin vanhempien yksiössä Töölönkadulla.
Opiskelijana, köyhänä kuin kirkonrotta.
Jugurttiin ja aplarimehuun oli aamuisin varaa, ennen kouluun lähtöä Leppävaaraan.
Henkisestä ravinnosta huolehti Beach Boysin "Disney Girls" C -kasetilta.
Sekä Kool & The Gangin "Celebration".
Sekä Talking Headsin "I Zimbra".
Meillä oli O.:n kanssa treffit - käytetäänkö sitä sanaa enää ollenkaan? - Ruotsalaisen Teatterin talossa tuolloin trendikkäässä Happy Days -kuppilassa.
Joku tunti siinä juteltiin.
Juttua toki piisasi.
Neito oli muuttunut.
Vuodet olivat hioneet äkkipikaisuutta pois.
Tuoneet jonkin verran lisää pehmeää naisellisuutta persoonaan.
Meillä oli oikein mukavaa.
Vanhat tutut, tuolloin noin 27 -vuotiaina jo tunteneet toisemme yli puolet elämäämme, noin kymmenvuotiaista asti.
Siinä istuskellessamme kysyi O. yllättäen:
"Tommi, oonks mä joskus kohdellu sua jotenkin huonosti?".
Meni sekunnin murto-osa, enneknuin sain vastauksen kootuksi:
"Jaa...
Kun mä en oikein tiedä, miten elämässä voisi olla ihmisiä joskus jotenkin huonosti kohtelematta.
Vaikka vahingossa, tietämättään".
Mikä nerokas vastaus!
O. nieli sen!
Lähdimme varhain pois Häppäristä.
Teetäköhän siellä joimme?
Kävelimme kohti Töölöä kauniissa, lumisessa, hiljaisessa Helsingissä.
Minä erkanin Inter-Continentalin nurkilla kämpille Töölönkadulle.
O. jatkoi Manskua pitkin Pohjoiseen - asui ilmeisesti vielä vanhempiensa kotona Meikussa, niin luulin.
Asunnossa, jossa silloin 60 -luvun puolivälissä vietimme sen ikimuistettavan kotihippa -illan.
Erotessamme loi neiti meikäläiseen pitkän ja merkitsevän silmäyksen:
Asia ei jäisi tähän, se oli vaistottavissa.
Siinä kävi sitten lopulta tuolloin, vuosikymmeniä sitten, niin että O. olikin se aloitteellisempi osapuoli.
HÄH?
Tuona talvena olin Leppävaaran kauppaopistossa, ja postikorttituotanto oli juuri käynnistynyt.
Touhua riitti.
Todellakin riitti!
Kaiken huipuksi kohtasimme helmikuussa H.:n kanssa.
Seurasi - meikäläisen mittapuun mukaan - pitkähkö jakso.
Ihan kuin kaikessa tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi, Huvilakadun kämpän osto ja remppa ja muutto sinne samana keväänä
Voi Herran tähden sentään, mitä vauhtia.
Nuorena jaksaa!
Näin jälkikäteen ajatellen...
Aivan unenomaista, tuokin - Elämäni Kevät.
Nätti tyttö, ensimmäinen asuntolaina, kämppä jugend -talossa Huvilakadulla, elinkeinotoiminnan käynnistyminen...
Elinkeinotoiminnan, joka "kantaisi" vuosikymmeniä, eläkkeennauttijaksi asti.
Vuosia "eläkkeelle" siirtymisen jälkeenkin.
Tähdet oikeassa asunnossa.
Kaiken keskellä O.:n kanssa toiset treffit, taisi olla tammikuussa.
Muistan oikein hyvin, että olin Topeliuksenkadun pienessä postikorttivarasto/työhuoneessa hommissa sinä iltana.
Ei olisi ollenkaan tehnyt mieli keskeyttää töitä ja lähteä treffeille Eliteen.
Työ maistui.
Nopeasti kuitenkin suihkuun, ja teinivuosilta tuttuakin tutumpaan Eliteen.
Siellähän O. jo odottikin.
Sen sisään astuessa vasemmalla sijaitsevan pylvään takana, kahden hengen pikkupöydässä.
Kaikki oli taas ihan unta... - ja tuo ilta on vieläkin.... Unta...
Olin väsynyt, en mitenkään parhaimmillani.
O. veteli langoista.
Jotain siinä parisen tuntui jutskailtiin.
Lapsuuden luokkatoverit, nyt kohta kolmekymppisinä.
Jotenkin tilanne meni siihen, että jatkoimme O.:n kämpille.
Niin hän tietysti oli suunnitellutkin.
Ei ollut luukku kaukana - parin korttelin päässä, Tunturikadulla entisen elokuvateatteri Astran talossa.
Siisti, kodikas pieni asunto.
Ja sitten...
No, ei se niin ihmeellistä ollut.
Ihan perus.
Mutta jo tuolloin tuntui että olisin ollut jotenkin "itseni ulkopuolella".
Nyt jälkeenpäin epätodelliselta, unelta.
Kuten koko O.:n hahmo.
Itse asiassa, koko eletty elämä.
Ei voi kuin ihmetellä, ja kysyä:
Olenko se todellakin ollut minä?
Ei tuo sessio toki huono ollut - muttei mikään hyväkään.
Minulta puuttui kyllä nk. "kipinä".
Eihän kyse missään nimessä ollut nk. "New Flamesta".
Pari asiaa O.:ssa hämmästyttivät.
Niihin löytyi selitys sitten myöhemmin...
Ennen poistumistani Töölön hiljaisille kaduille juttelimme vielä mitä parhaimmissa merkeissä.
Ikuisesti jäi mieleen O.:n hyväntuulinen lausahdus:
"I think we should celebrate!".
Que reste-t-il de nos amours? (Charles Trenent)
Sitten emme tavanneet aikoihin, kai kuukausiin.
Olikohan se niin,että O. oli vain käymässä Helsingisssä.
Olikohan se niin, että hän tuolloin asui Pariisissa?
Se oli aikaa ennen kännyjä ja nettiä.
Mulla oli täys touhu päällä koko sen kevään.
Monilla rintamilla - koulu, työ, remppa, muutto...
Ja kaiken keskellä tosiaankin kohtasimme H.:n kanssa.
Se oli ihmeellinen, intensiivinen kevät!
Tuntui, että kaikki mihin koski muuttui kullaksi.
Eräänä iltana kun kävelin Korkeavuorenkatua alas kohti uutta Huvilakadun kämppää....
Siinä entisen elokuvateatteri Jukolan talon alakerran tyhjässä kahvilassa, ikkunapöydässä...
O. istuskeli.Yksin.
Oli palannut kotikaupunkiinsa käymään sieltä Pariisistaan.
(Vasta vuosikymmenien kuluttua tajusin, ettei O. koskaan kertonut, mitä ihmettä hän siellä Pariisissa touhusi.
Kuten ei kertonut opiskeluistaankaan tms. - rien du tout...)
Tietenkin marssin kahvilaan sisään.
Kovin oli O. mietteliään, jopa surumielisen oloinen.
Keskustelumme oli osin vaivaantunutta.
Jotain hän oli tuherrellut paperille, selitti sen olevan joku "sisustus -suunnitelma".
Sen verran vilkaisin suttua, että kävi selväksi että kysymys oli ihan höpöstä.
Sitten hän veti esiin hämärän valokuvan, jossa hän kurkisteli jonkun oven takaa.
Tähän kuului selitys, että kuva kuulemma "kertoo siitä mikä vastuu hänellä on perheelleen".
En käsittänyt lausumaa silloin, enkä koskaan myöhemminkään.
Paitsi tietenkin sen, että O. tuolloin liikkui "syvissä vesissä".
Minulla oli pitkä työpäivä takana, uusi koti ja tyttöystävä odottamassa muutaman korttelin päässä.
Jatkoin matkaani.
Sinne jäi O. istumaan, aatostensa syövereihin.
Tyttö, joka 60 -luvun puolivälissä, siis melkein 20 vuotta aikaisemmin, oli minut ylimielisesti dissannut.
Kerran jos toisenkin.
Tunsinko jotakin vahingoniloa, voitonriemua tms,,,?
En.
Sitäpaitsi ei ollut aikaakaan - niin monta muuta juttua oli juuri tuolloin vireillä.
Sitten meni taas muutamia kuukausia, ja puhelin soi.
Mulla oli siihen aikaan ainutlaatuinen, ikimuistettava puhelinnumero,
175062
Siis aivan Stadin ydinkeskustan numba, ja klangiltaan aivan kuin tuulahdus 60 -luvulta.
Soittaja oli O.
Soitti kaupungilta - kioskista, siis ennen kännykkä -aikaa.
Selitti tohkeissaan nähneensä korttejamme Akateemisessa Kirjakaupassa.
Oli tullut sieltä Pariisistaan käymään,
Jotain tarinoi ideastaan viedä korttejamme Pariisiin tms.
Käytännössä pummasi.
Ilmestyi tunnin kuluttua Huvilakadulle.
Kivasti pukeutuneena, iloisena, naisellisena.
Olin pitkän työpäivän jälkeen väsynyt, ja hieman kiusaantunut moisesta pummaamisesta.
Jäykähkö tapaaminen.
Johtuen siitäkin, etten oikein ollut selvillä mitä hän halusi?
Oliko kortti -kuvio vaan joku tekosyy jollekin muulle?
Minähän olin tuolloin "varattukin".
Eikä mulla siellä Huvilakadun tarjottavaakaan ollut.
Kun ei ollut keittiötäkään - ilta-aterian muodostivat Elannon Tehtaankadun myymälän legendaarinen Elo -leipä ja Emmental -juusto,
Kämpän sisustuksen taasen muodosti telkku, työpöytä ja sänky.
Eikä millekään nuista nyt ollut käyttöä.
Toki naiset aina odottavat jotakin viihdyttämistä.
No, olin jopa helpottunut kun O. lähti kortteinensa.
Saalinsa kanssa.
Sitten viimeinen tapaamisemme.
Olisiko ollut seuravan vuoden, 1983 keväällä.
Keskuskadulla, heti siinä Akateemisen edessä.
Siis siihen aikaan, kun Keskuskadun ja P. Espan kulma oli Suomen vilkkain, eurooppalaisin vilinä -paikka.
Julkkista tuli ja meni, ihan solkenaan.
O.!
Tuossahan nainen käveli ihan vieressä - hymyilevänä, oikein tyytyväisen oloisena - kantaen pikkulasta sylissään repussa!
Oho!
Oikein iloisesti tervehti, ja vinkkasi mut lähellä kulkevalla nuorelle miehelle.
Joka moikkasi niinikään ystävällisesti.
Heppu oli tumma, ihan pariisilaisen oloinen.
O. taisi meidät jopa esitellä.
Jälleen muutama kuukausi etiäppäin, ja jotain sutinaa erään O.:n "ystävättären" kanssa.
Sykkiläinen tuokin.
Istuimme iltaa Asemaravintolan yläkerrassa.
Legendaarisessa.
Se oli niitä viimeisiä aikoja, kun siellä vielä voi käydä - sittemminhän paikka on pilattu, ja moneen kertaan.
Erilaisilla hömppä -"konsepteilla".
Siinä rupatellessamme mainitsen tälle M.;lle O.:n.
Reaktio:
"Joo, O. on tosiaan asunut paljon siellä Pariisissa.
Mutta niin olen minäkin.
Tunnen Pariisin niin hyvin että tiedän, että jos siellä meinaa pitempään asustella, on huoriminen ainoa keino.
No, nyt sillä on ollut se brasilialainen mies, jonka kanssa ne on muuttanu Ruotsiin.
O. käyttää muuten huumeita".
Jaaha.
Sellainen "ystävätär" O.:lla.
Mutta siinä se sitten tuli - O.:n tarina.
Samalla kävi ymmärrettäväksi pari yksityiskohtaa neidon elkeistä sinä Tunturikadun -iltanamme.
Hän oli ollut kovassa "koulutuksessa" siellä Pariisissa!
Ehkäpä - "ystävättärensä" ilmaisun mukaan - toiminut nk. "Rakkauden Ammattilaisena".
Tai vähintään puoli-ammattilaisena.
Tämä lapsuuden luokkatoveri katolisesta nunnakoulusta.
Professori/lääkäri -porvarisperheen kasvatti.
Josta ei löydy netissä minkäänlaista tietoa, merkintää, kuvaa.
Ei sitten yhtään mitään.
Todella erikoista.
Miten joku voi "kadota" noin?
Voi olla merkki suurista ongelmista.
Niin outoa, että uteliaisuus heräsi.
Tuli tehtyä sellainen ilmainen tietopyyntö Digi- ja väestötietovirastolle.
Vastaus:
"Henkilö on elossa".
Mutta kaiken kaikkiaan:
Kuutisenkymmentä vuotta ensitapaamisen jälkeen piti elää, että sattumalta valkeni ensirakkauden kätketty karjalaistausta.
Sukutausta vieläpä Vienan Karjalasta, rakkaalta Jyskyjärveltäni.
Jokien ja riippusiltojen Jyskyjärveltä, "Karjalan Venetsiasta".
Kaikki vanhat luokkakuvat ovat vuosikymmenien ja muuttojen saatossa kadonneet.
Mutta muistan vieläkin miten O. siinä ensimmäisessä luokallemme tulonsa jälkeen otetussa naureskeli takarivissä.
Nyt sitten tuli selitys tytön eloisuudellekin: Karjalaisuus!
O.:n professori -isän nettiselailu kertoo tämän joskus kai 1968 paikkeilla jopa vieneen perheensä tutustumiskäynnille Jyskyjärvelle.
Mieheltä löytyy sukutaustaansa käsittelevä artikkelikin netistä.
Entisen Neuvostoliiton ja Jyskyjärven tuntien voi vain kuvitella, miten eksoottinen ja vaivalloinenkin reissu tuo on mahtanut 60 -luvulla olla.
Sekin on kummallista, että meitä amerikkalaisen katolisen nunnakoulun oppilaita samalta luokalta sitten aikojen saatossa löytyi kaksi Jyskyjärven -kävijää!
Toisistamme siinä suhteessa mitään tietämättä kohtasimme Jean-Pierre Melvillen / Buddhan "Punaisessa ympyrässä".
Vaikea kuvitella, että myöhemmästä opinahjostamme Suomalaisesta Yhteiskoulusta juuri kukaan olisi Jyskyjärvellä käynyt.
Tai tulee käymäänkään - ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.
Paitsi todennäköisesti meitä muutaman vuoden vanhempi sykkiläinen, Pentti Sammallahti, toki.
Liikkuihan Pentti tosiaan rajan takana melko paljonkin, aikoinaan.
Siis sama valokuvaajasuuruus, jonka kanssa näin O.:n intiimissä tunnelmissa Sea Horsessa silloin kesällä 1980.
Mutta hetkonen!
Mehän olemmekin Jerryn kanssa tosiaankin mitä ilmeisemmin napalankoja!
Siis O. heilastelikin kahden sykkiläisen Jyskyjärvenkävijä -fotarin kanssa!
Erikoiseksi menee!
Eikä siinä vielä kaikki!
Rollarithan asuivat Kalastajatorpalla Helsingin -keikallaan syyskuussa 1970.
Siellähän ne tietty parveilivat Meikun ja Munkan tytöt Fiskiksellä.
O. muiden mukana.
Huimaava visio:
Olemmeko kaikki napalankoja:
Pentti, mie ja Rollarit?
Suora linja Vienan Karjalan Jyskyjärveltä Helsingin ja Ruotsin kautta Pariisiin ja Londoniin.
Ehkä Brasiliaankin.
Huh - huh!
O.:ta ajatellessa on vuosikymmenien jälkeen tullut mieleen myös se kahden ja puolen vuoden elämänjakso Huvilakadulla, As. Oy. Hannus.
Aivan unenomaista, sekin.
Miten on mahdollista, että tyhjätaskuna pääsin kiinni - osaomistuksella, tosin - tuohon arvolukaaliin?
Miten oma mahdollista, että uskalsin ottaa asuntolainaa, vaikka elinkeino oli silloin epävarmempaakin epävarmempi, kuten kaikki nämä vuosikymmenet sen jälkeenkin?
Miten on mahdollista, että mulle lainaa ylipäätään myönnettiin?
Taisi pankille käydä joku vahinko lanapäätöksen suhteen?
Kuten eliittikoulu Suomalaiselle Yhteiskoulullekin kävi, kun erehdyksessä ottivat mut sisään... 😏
Huvilakadun 37,5 neliöisen kämpän - näköala silloin lehtevälle, nyt lisärakentamisen jälkeen tuhotulle pihalle - ostohinta keväällä 1982 oli 238.000 markkaa.
Se tekee nyky -euroissa 117.133,.-
Tuonkokoinen asunto myytiin Etuoven mukaan talosta viimeksi heinäkuussa 2023 hintaan 12.000,- / neliö. Eli euroissa 450.000 ,- / kokoluukku.
Siis asunnon hinta on noin nelinkertaistui noin neljässäkymmenessä vuodessa.
Ja kaiken huippuna:
Kun As. Oy. Hannus 1900 -luvun alussa perustettiin ja talo rakennettiin, oli kysymys ihan tavallisille keskiluokan ja jopa alemman keskiluokan ihmisille suunnatusta hankkeesta.
Nyt tämäkin talo sitten jotain ihan muuta.
Mitä Stadissa oikein on tapahtunut?
Miksi ja miten asumisesta askel askeleelta on onnistuttu keinottelemaan jonkinlainen ihmeellinen luxus -tuote.
Eikä edes tarvitse palata kuin 70 -luvulle, niin jopa silloin olivat kämppien hinnat tolkullisella tasolla.
Asumisen hinta Stadissa on noussut aivan sairaaksi.
Haluaisinko nähdä O.:n vielä kerran?
Kyllä ja ei.
Kyllä, ihan mielenkiinnosta.
Ei, koska luvassa olisi järkyttävä näky.
Kuten muutama vuosi sitten jonkun luokkakokouksen jälkeenkin.
Olin Lapissa, enkä - onneksi - osallistunut.
Kuvat tuli meiliin muutaman päivän kuluttua.
Aivan hirveää!
Noi 60 - 70 -luvun tyypithän on vanhuksia!
Tytöt isoäiti -osastoa.
Tuo rullatuolissa.
Tuo lihonut elefantiksi.
Tuo ja tuo muuttuneet tunnistamattomiksi.
Harmaahapsia kaikki.
Ei saatana!
Ainoa poikkeus tytöistä: H.
Kouluaikoina luokan huomaamattomin hiirulainen.
Nyt hymyilevin, sädehtivin, nuorekkain.
Syy:
Asuu Kaliforniassa!
😏
Nuo kouluvuosien tytöt:
Toinen toistaan kuvottavampia huuhkajia nykyisin.
Mikäli ovat elossa.
Muutama on jo kuollutkin.
Joistakin löytyy kuvat netistä.
Hyi helvetti!
Ihmetellä täytyy, miksi tuuppaavat nettiin omakuviaan....
Esimerkiksi juuri tuo O.:n unohtumattomien Meikun -kutsujen silloinen paras ystävätär A.
Maailman suloisimmasta tyttölapsesta (sekin foto netissä) muokkantui sitten kuvatus.
Ja S.S...
Varhaiskypsä kaunotar, täysi nainen jo 13 - 14 -vuotiaana.
Seurasi hänkin Englantilaisesta Koulusta SYKkiin.
Ryssi uransa ja elämänsä korkean profiilin talousrötös -sotkussa parikymmentä vuotta sitten.
Potkut ja julkinen häpeä tuomion johdosta.
Poistui maasta.
Naaman perusteella alkoholisoitui BIG TIME jo varhain.
Ja niin korskea kun hän oli...
No, ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Toinen A...
Perhetyttö uskonnollisesta kodista villiintyi noustuaan missimaailmassa aivan huipulle Suuressa Maailmassa.
Tyttö, jonka kanssa jaoin pulpetin pari - kolme vuotta.
Siellä se Nykissä biletti Disco 54:ssä mm. Donald Trumpin kanssa.
Aikansa.
Palaili sitten hissun kissun takaisin Härmään jo hylkäämänsä poikaystävän vaimoksi.
Luokkakokouksen kuvien perusteella lihonut BIG TIME.
Saarnaa Jumalan sanaa.
Oh Christ!
Alkoholisoitunut näkyy olevan nettikuvien perusteella myös entinen suht' pitkäaikainen tyttöystävä H.
Älykäs ja mukava ihminen, joka itkeskeli äitinsä alkoholismia.
Johon sairastui sitten itsekin - geenisyistä, ja ammatin vaatimien ylenpalttisten edustustlaisuuksien johdosta.
Tai S...
Tuon kanssa hengasimme pariinkin otteeseen, ehkä noin puolentoista vuoden ajanjaksolla.
Oli kesätöissä kesällä kai 1973 tai 74 Kivelän sairaalan kahviossa.
Kerran satuin fillaroimaan ohi Sibeliuksenkadulla ,kun marssi sairaalan portista (nyt umpeen muurattu, edessä kasvaa pensaita) sisään.
Perse uskomaton näky!
Olin että huh-huh!
En silloin vielä tiennyt, että noin kymmenen vuoden kuluttua olisin lopen kyllästynyt tuohon samaan perseeseen.
Varsinkin sen jälkeen, kun neito Huvilakadun residenssiin saapuessaan painui vessaan, jättäen karmeat hajut jälkeensä.
Hyi helvetti!
Kuolinilmoitus julkaistiin Hesarissa muutama vuosi sitten.
C., aatelisneito.
Isänsä puolelta, nimittäin.
Aivan huipputausta, Härmän oloissa.
Äitinsä etelämaalainen.
Tuon kanssa meillä oli vuosia säpinää.
Kunnes sitten eräänä iltana Huvilakadun -residenssissä - varsinainen anti -kliimaksi.
Jatkoa ei seurannut.
Palasi sen nolla-poikaystävänsä luo.
Kuoli nuorena.
Se "hyöty" tuosta kuitenkin oli, että jäi varsin erikoinen muisto.
Muhinoimme nimittäin tuolloin hallussani Huvilakadulla olleella punaisella komella sohvalla.
Jonka kuuluisa laihialainen puuseppäoli Hollo oli valmistanut esi-isälleni, Laihian Profeetta Santeri Alkiolle.
Nyt tuo soffa on palautunut Alkion kotimuseoon Laihialle.
Hauska siellä käydessä miettiä sohvan vaiheita, sitä katsellessa.
Punainen sohva käväisi mutkan pääkaupungissa.
Tarjoten "alustan" kahden Suomen historian merkkihenkilön jälkeläiselle...
😏
Kiitos kirjallisuusmiesten J.A. Hollon ja Anselm Hollon esi-isälle sohvan nikkaroinnista!
Oli...
"Käyttökelpoinen"...
Entäs kundit sitten?
Ei hääviä silläkään puolella.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi M.
Oli sliipattu tyyliniekka, "smooth" -heppu.
Vauraasta professoritason perheestä Uudenmaankadulta.
Hyvännäköinen kaveri.
Jäi mieleen, kun M. iltapäivisin hengaili keskustassa kaniturkissaan.
Joskus kävelimme - hän siis Uudenmaankadulta, mie siihen aikaan Kalevankadun -asunnolta -Nervanderinkadulle kouluun.
M. piipahti Simontorin varrelta Annankadun tupakkakaupasta ostamassa "röökiä"."
Paitsi että "rööki" on väärä sana.
M.:n savukemerkki nimittäin oli snobimaisesti Winston.
Jota tuohon aikaan ei Stadissa edes saanut kuin juuri muutamasta erikoisliikkeestä.
Cool!
Mutta jo lukion oliko se toisella luokalla selvisi, ettei M:llä ollut mitään käsitystä naisasioista.
Pihalla kuin lumiukko.
Seurusteli sen tulevan "taiteilijan", S.:n kanssa.
Järkyttävää katsoa kaverin tuhlaavan potentiaaliaan moiseen vastenmieliseen harakkaan.
Sitten M. katosi tutkasta vuosikausiksi.
Lehdissä kerrottiin, että oli tehnyt uraa akateemisessa maailmassa, joidenkin höpö-humanistihankkeiden parissa."Tutkijana".
Hänkin kuoli nuorena.
Leski anoi haastatteluja värikuvalehtiin jo M.:n elinaikana, ja vielä enemmän sen jälkeen.
Mm. näitä nykyään niin tyypillisiä työ-uupumus- ja painonhallinta -juttuja.
Kertoillen ennen kaikkea M.:n jälkeisestä seuraavasta miehestään, itseään rajusti nuoremmasta afrikkalaisesta.
Jonka sitten edelleenkin lehtien palstoilla kertoili tylysti häipyneen elämästään.
Mitäköhän akka sitten odotti?
Viimeisissä kuvissa ennen verevä, runsasmuotoinen nainen tosi riutunen näköinen, harmaa vanhus.
Ja rämä oli sitten SYK:n erään tyylikkäimmistä hepuista aviovaimo...
Voi turhuuksien turhuus!
(skannimine Jyskyjärvi)
"Säännöt on julmat
on pelissä henki
Sä joko mut nyljet
tai olet mun renki.
Ja viimein kun tilit on tasan
niin jotakin jäljelle jää..."
Riki Sorsa: "Tämä Kultainen Maa"
" I keep singing' them sad songs y'all
Sad songs is all I know..."
Otis Redding: Fa-fa-fa-faa (Sad song)
Bing-, Google- ja Yahoo -haut:
Matkamiehen mietteitä muistikuvia Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (8.6.2022)
Matkamiehen mietteitä Paluu Englantilaiseen Kouluun (30.8.2021)
Matkamiehen mietteitä Meilahden Risu-Hokki
(Punkaharju, Kulennoinen, Hiekkalahti 20.11.2024)
ArcticParadise.fi
Your network is your net worth - Andrew Tate
EPILOGI 23.11.24
Kahden viikon Suomi -rundi ohi.
Jään junasta Pasilan asemalla, ja fillaroin Stadiin.
Keskustan kautta Skattalle, ja sieltä sitten Viikkarilla kämpille Tallinnaan.
Vastasatanutta puhdasta lunta.
Helsinki on kaunis.
Reitti käy pitkin Urheilukatua.
Tuon talon ylimmän kerroksen kulmahuoneistossa Äiti eli 90 vuotta sitten...
Asunnossa näkyy olevan valot päällä...
Elämä jatkuu...
Manskulla reitti Hesperian puiston viertä, ohi Inter-Continental -hotellin.
Tai Scandichan se nykyään on.
Tässä samassa kohtaa erosimme O.: kanssa silloin aivan samanlaisena talvi -iltana yli neljäkymmentä vuotta sitten.
Niiden ekojen aikuis -treffiemme jälkeen.
Rupateltuamme silloisessa Happy Daysissä, Ruotsalaisen Teatterin talossa.
Hyvästelin hänet ja painuin Töölönkadun poikamiesboksiin. Aamulla Leppävaaran kauppaopistoon.
O. katsoo pitkään ja hartaasti...
Silmissä pilke, ja hymynkare huulilla.
Selvästi tilanne jäi hänen mielestään "vaiheeseen".
Mitäpä minulla olisi ollu hänelle tarjottavaa?
Rutiköyhä opiskelija, kämänen kämppä, tuskin kunnon vaatteitakaan.
O. jatkoi kävelyä Pohjoista kohti - vasta vuosikymmenien kukuttua tajusin, että asui vielä kotonaan.
Siis samassa huoneistossa, jossa vietimme ekan iltamme melkein neljäkymmentä vuotta sitten...
Aleksilla on tänä iltana kerrankin väenpaljoutta, jouluostoksilla.
Samoin Espalla pöhinää.
Matkalla Skattalle vielä parin korttitelineen tsekkaus.
Todella hieno tunnelma Stadissa tänä iltana.
Melkein jokaiseen kortteliin, taloonkin liittyy jotakin muistoja.
Tämä on Elämäni Ulkomuseo.
See vaan, että tuttuja ei enää Stadissa ole.
Ennen niitä tuli vastaan monta per päivä.
Asteittain väheni.
Monia on kuollut, monet kadonnet vaan jonnekin.
Hyvä jos kerran -.pari vuodessa näkee jonkun vanhan tuttavan.
Silloinkin on harjoitettava ikäänkuin "arkeologista tutkimusta" kasvojen suhteen:
Löytyykö tuolta ryppyjen seasta "alkio" siitä tutusta ihmisestä, joka joskus oli?
Simon & Garfunkelia mukaillen:
"Tom, The Only Living Boy in Helsinki".
Hotelli Katajanokalla odottaa ilmaiset kahvit (Strawberry Clubin jäsenetu) sekä nettiyhteys ennen lautan starttia nykyiseen asuinkaupunki Tallinnaan.
Minun Helsinkini!
Lautalla kohtaaminen Naisen kanssa.
Oho!
Viikkariin tulee marraskuussa toinenkin fillaristi sisään!
Vieläpä nainen!
Tämäpä erikoista!
Alamme jutulle heti autokannella.
Hän tulee pöytääni vielä kahvilassa.
Juttua piisaa.
Meillä on paljonkin yhteistä.
Hän on mm..asunut Amsterdamissa vuosia.
Onhan Hollanti mulle tuttu maa, ehkä sadan käynnin ja pienen sukutaustankin vuoksi.
Nainen on jonkinlainen tatuointiartisti.
On ollut "keikalla" Stadissa - yhden asiakkaan päivä, kuulemma.
Näyttää kuvia tatskoistaan - aivan hirveitä.
Jyrkässä kontrastissa tyylikkään, naisellisen olemuksensa kanssa.
Mitä ihmettä tuo nainen tatuointi -alalla tuhlaa aikaansa?
Nauramme aika paljon.
Tarjoan pari lasia punkkua, ja annan tuotteeni - portugalilaisen MAM -linkkarin.
Katselemme uutta korttisarjaani.
Tyylikäs, pitkähkö, tummahiuksinen, naisellinen 32 -vuotias.
Ehdin jo tuumailla, jotta tästä voisi tullakin jotakin.
Sitten hänen puhelimensa soi.
Parikin kertaa.
Puhelimensa näytölle ilmestyy - sateenkaarilogo.
Aha.
Eipäs olisi uskonut.
Juttu kuitenkin jatkuu, ja ennen Tallinna annan hänelle jopa käyntikorttini.
Eivät nuo lepakko -sekoilut haitaksi olisi olleet...
😅
Ei hän soita - ikinä.
Emme tapaa - ikinä.
Tämmöiseksi on touhu mennyt - mutta poikamiehenhän on pakko yrittää?
😏
Lähtökohta on siis ihan sama kuin se oli joskus 1968- 1969.
Vaikka O. mut dissasikin.
Aluksi.
Yli puoli vuosisattaa sitten.
Niin kauan kun silmä ottaa siron nilkan, ei mieheen voida lyödä "mitätön" -leimaa".
Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä
Ah! Naisen rakkaus! Sen kaikki tietävät
on yhtä suloinen kuin hirmuinen: heillä
vain yhden arvan varassa on kaikki
ja jos se hävitään
jää jäljelle vain menneisyyden irvikuvat.
Lordi Byron: Don Juan
Boy meets Girl - and the Beat goes on!
Would you please shake it to me, baby?
