Pentti Sammallahti:
"Me kaksi" - Valokuvataiteen Museon "Kämp Galleria" 13.10.2023 - 25.2.2024
Kaksi kertaa tuli käytyä - toisella kertaa jopa esittelykierroksella.
Museokortti on mahtava uudistus - ei tarvii käyntejä säännöstellä.
Tuttua Penttiä, tuttuakin tutumpaa jo noin puolen vuosisadan ajalta.
Suurin yllätys oli, että joukossa oli myös muutama uudempi kuva, aivan viime vuosilta.
Vaikka suuri enemmistö kuvista olikin menneiden vuosikymmenien varrelta, yksi taisi olla jopa 60 -luvulta.
Monen monituiseen kertaan näyttelyissä jne. nähtyjä.
Ja mikäpäs siinä.
Useathan ovat todella katseen kestäviä klassikkoja.
Pentin kuvastossa todellakin on hienoa matskua - mutta tarkemmalla katsomisella myös melko vaatimatonta, aiheiltaan.
Aiheet ovat toisinaan niin mitäänsanomattomia, ettei niistä (nykyisin) normaalilla värivalokuvauksella saisi juuri mitään irti.
Salaisuus?
Tietenkin tuo musvalkoisuus, mukanaan tuomallaan "retro-bonuksella", sekä huippuunsa hiottu vedostustekniikka.
Joka mahdollistaa sen, että lopputulemassa eli vedostetussa, näyttelyyn ripustetussa kuvassa on, sanokaamme, 20 rosenttia valokuvaa, ja 80 rosenttia pimiötyöskentelyä.
Vedostustekniikka, jonka hiomisen hän aloitti siis vähän yli puoli vuosisataa sitten - minun kodistani.
Anteeksi, Rakas Lukija, sanan "minä" käyttö!
😏
Niin, ja tämä Mustavalkoisen Mestari ansaitsi vuosia toimeentulonsa värivalokuvauksen opettajana...
Opas tarinoi näyttelyn kuvaamisessa käytetystä kalustosta: Rolleiflex.
Sillähän miekin 80 -luvun lopussa aloitin, ja noin kolmen vuoden aikana syntyi edelleenkin tuotannossa olevaa kuvastoa. Siis postikortteja.
Mutta rahapulassa Rollikka piti pahimpaan lama -aikaan 90 -luvun alussa myydä pois - eikä sillä olisi sittemmin kertynyttä katalookia pystynyt kerryttämäänkään.
Ikävä on, kova, tuota Rollikkaa!
Sekin hyöty tästä toisesta, opastetusta vierailusta Pentin näytelyyn oli, että "hopeagelatiinivedosten" ero "pigmenttivedoksiin" kävi selväksi.
Opas teemaan kiinnitti huomiota.
Ero on merkittävä - tietenkin ensin mainittujen eduksi.
Aina voi oppia jotain uutta!
Taas tuli Valokuvataiteen Museon Kämp Galleriassa kummasteltua, mitä ihmettä tuo valokuvagalleria tekee juuri Kämpissä?
Siellä alakerran montussa, laskeutuminen liukuportaita pitkin.
Kadulta sisään tullessa käveltävä toinen toistaan höpö-höpöimpien luxuxbrändi -putiikkien ohi.
Sitten alakerrassa Pentti Sammallahden kuvia jostakin 90 -luvun Vienasta, tai esimerkiksi Solovetskin saarelta.
Vastakohta ei voisi olla rajumpi.
Missä logiikka?
Vastaus: Sitä ei ole.
Paitsi siltä osin, että kerran jossakin lehdessä Kämpin johtajat selittivät, että haluaisivat nimenomaan jonkun kultuuri -alan toimijan tiloihinsa.
"Vetovoimatekijäksi".
Vai olisivatko ne sittenkin olleet Valokuvamuseon naisjohtajat (tietenkin naisjohtajat, kuinkas muuten), jotka kertoivat Galleriaa heiltä pyydetyn tuoksi "vetovoimatekijäksi"?
Niin tai näin...
Kaunis ajatus, ehkä, mutta...
Kun Sammallahden Pentin näyttelyn yleisöä kattoo, on vaikeaa - oikeastaan mahdotonta - uskoa että yksikään nuista ostaisi Kämpistä yhtikäs mittään.
Väärä "kohdeyleisö" Kämpille.
Eiköhän tämä vihervasemmistolais-suvakkiporukka asioi paremminkin jossakin Itiksen tai Myyrmannin kauppakeskuksissa...
😏
Esittelykierroksen opas...
Tämmöinen mitä tyypillisin nykyisenkaltainen Suomi-Tyttö.
"Tietäväistä" naismaisteri -osastoa.
Katsoi asiakseen yhdessä kohtaa alkaa arvostelemaan näyttelyn esillepanoa eli nk. "ripustusta".
Juuri kun oli kertonut, että nimenomaan Sammallahden Pentin kanssa tehtiin armollinen poikkeus, ja artistin sallittiin itse hoitaa "ripustus".
Naisoppaamme mielestä jossakin kohtaa tuo esillepano oli "käsittämätön".
Avoimeksi jäi kysymys, oliko hän todellakin pelkkä opas - vaiko artisti.
Omasta mielestään, nimittäin.
Sitten tietysti - olemmehan tosiaankin nyky -Härmässä - erään kerran suvaitsi nimitellä Penttiä "sedäksi".
Just joo.
Naisoppaamme oli juuri tuota osastoa.
Vaikka eihän Härmässä enää juuri muuta osastoa olekaan.
Toisaalta se hyvä puoli, että kun tuntee yhden, tuntee samalla jokaisen.
Yllätyksiä Suomi-Tyttöjen suhteen ei todellakaan tule!
Pentin kuvat sitä vankkaa Pentti Sammallahti - laatua. Korkeaa.
Laatua, jonka hiomiseen hän käytti yli puoli vuosisataa, valtasosin julkisella rahoituksella.
Pitkäaikainen turvallinen opettajan työ, ja siihen päälle sitten massiivinen apurahoitus.
Eikä korkeasti koulutetusta, hyväpalkkaisessa virassa toimineesta toimitusjohtajatason perheestä lähtöisin olevasta vaimosta varmaankaan haittaa ollut.
Kierroksen kiintoisinta antia:
Opas kertoo, että Pentin filosofiana on nk. avoin editio, eli vedosten lukumäärä ei ole rajoitettu, kuten taidegrafiikassa. Samoin kuin usein näillä nykyisillä nk. "taide"valokuvaajilla.
Ideana oppaan mukaan on, että kynnys vedoksen ostamiseen olisi matala, muutamia satasia.
"Asiakasystävällisyyttä".
Toden totta, nopealla googletuksella tuli ensimmäiseksi esiin Bukowskilla myynnissä vedos, hopeagelatiinia, hintapyyntö 700 euroa.
Haa!
Jerryhän kuulostaakin olevan nk. "taidevalokuvauksen" postikorttiosaston miehiä!
Pieni videonpätkä avajaisista:
Pentti kiemurtelee vaivaantuneesti, kun naisjohtaja alkaa höpöttämään "ValokuvaTaiteesta".
Pentti korjaa heti olevansa "valokuvaaja".
Naisjohtaja ei usko.
Jatkaa vielä tuota "ValokuvaTaide" -inttämistään.
Hymyssä suin, tietenkin.
Eiväthän nuo kovapalkkaiset kulttuuribyrokraatti -naiset ikinä voisi luopua tuosta "taide" -jankuttamisestaan.
Juuri tuossa taikasanassahan piilee heidän koko uriensa ja toimeentulojensa ydin.
Tulee vähän googlailtua Sammallahtea.
Kappas vaan!
Alkaa vanhoina päivinään partoineen ja harmaine tukkineen - koko olemuksineen - näyttää aivan Taiteilijalta.
Ja mitä löytyykään Kameralehden haastiksesta 1.12.2023:
"Nuori ylioppilas sai paikan Kameraseuran entisen puheenjohtajan Matti A. Pitkäsen (1930 - 1997) laboratoriosta. Se oli uuden tekniikan suhteen alan kärkeä, ja Pitkänen itse paitsi menestyvä mainosvalokuvaaja myös monipuolinen alan vaikuttaja. Sammallahden tavoin myös muutamat muutkin kuvaajat hankkivat huipputason labolatorio-osaamisen siellä, kun alalla ei ollut tarjolla vielä koulutustakaan.
Ohhoh!
Enpäs tuota aavistanutkaan 60/70 -lukujen vaihteessa - siis yli puoli vuosisataa sitten - osoitteessa Kalevankatu 9 a 4 herätessäni. Noin viisi metriä Pentin mainitsemasta laboratoriosta.
Kun kuulin Pentin marssivan pihan puolelta keittiörappusia ylös työpaikalleen ja alkavan litkujensa sekoittelun.
Enkä todellakaan tuolloin käsittänyt, että MAP:n vaatimaton labbis olisi jotenkin ollut "maailmanluokkaa".
Touhusin siellä jotakin itsekin.
Sain joitakin pieniä "avustavia" duuneja.
Märkien vedosten kuivattamista sellaisella eräänlaisella lieriömäisellä vempeleellä, raskaalla kankaalla päällystetyllä.
Taisivat olla mainoskuvia huonekalufirmalle.
Joko Askolle, tai toiselle merkittävälle asiakkaalle, porilaiselle sänkyfirma Messin Ky:lle.
Suurennuskonettakin tuli koklailtua.
Lähdin omassa "pimiötyöskentelyssäni" jo tuolloin "kokeelliselle, avantgardistiselle linjalle".
😏
Ensimmäiset suurennokset tuli tehtyä - ei negafilmistä, vaan - esineestä.
Nimittäin sormuksesta.
Kyse oli sota-ajan nk, "vaihtosormuksesta", hakaristilla koristetusta. Iso-äidin peruja.
Siis semmoisesta mitä valtio antoi kansalaisille jotka sotaponnisteluihin lahjoittivat omia arvo-esineitään
Perkele, että se on vuosien saatossa kadonnut!
Lähtökohtamme työurillemme Pentin kanssa oli siis sama:
Lapsuudenkodissani sijainnut labbis, jonka Jerry nyt hehkuttaa ollen "alan ehdotonta huippua" aikanaan.
Pentti on jatkanut kemikaalien parissa noin 55 vuotta - itse olen koittanut niitä vältää. Onnistuneesti.
Nuihin pariin kokeiluun loppui "labbis -urani".
"Lyhyestä virsi kaunis!".
Yhteisestä lähtökohdasta, jopa yhteisestä työtilasta huolimatta ovat polkumme olleet varsin erilaiset.
Joka suhteessa.
Lisäksi meillä on taustana sama koulu, ja asuin sitemmin nelisenkymmentä vuotta Pentin naapuritalossa Töölössä, osoitteessa Topeliuksenkatu 15.
Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi vieressä, osoitteessa Topeliuksenkatu 17.
Vanhempia näki kadulla vielä 90 -luvulla muistin mukaan lähes päivittäin.
Bing- ja Google -haut:
Matkamiehen mietteitä Topeliuksenkatu 15
Matkamiehen mietteitä Kotini
Mainitun "alan ehdotonta huippua" edustaneen pienen ja vaatimattoman laboratorion roskiksen tyhjentäminen sen "keittiörapun" kautta kuului tehtäviini.
Tuohon aikaan Kalevankatu ysin pihalla saattoi toisinaan soitella eräs sotaveteraani huuliharppuaan, lakki edessään asvaltilla...
Niin, asunto Oy Kalevankatu yhdeksän... Asunto A 4.
Jugend -talo vuodelta 1913.
Vuokranantajanamme Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys ry. Vuokraemäntänä neiti Toivonen.
Puhelinnumero taisi olla 684 357.
Vasta jälkeenpäin on valjennut, miten hieno kokemus oli parisen vuotta saada asua tuossa osoitteessa - vaikkei ollut edes omaa huonetta.
Eriskummallinen ilmapiiri vallitsi noissa kortteleissa.
Iltapäivisin, liikkeiden sulkeudutua, todella hiljaiset kadut.
Tunski -samojedin ulkoiluttaminen Ruttopuistossa.
Jalakkaan herkkupuoti hieman mäkeä alas Stokkan suuntaan.
Toinen vastaava, Martta -puoti, Kalevankadun ja Annankadun kulmassa.
Veikko Lehtisen kodinkoneliike siinä melkein vastapäätä Palkki Oy:n betonitalossa, Ressusta hieman Annankadun suuntaan.
Hänellä oli tapana iltapäivisin istuskella siinä liikkeen edessä, jalkakäytävällä, katselemassa elämää.
Nervandernkadulta koulusta palatessa suoraan Elokuva-Arkiston näytöksiin.
Usein nuissa "taideleffoissa" torkahtaen.
Ruoka-halu kotiin palatessa kova - juustolla päällystetty risotto teki lähtemättömän vaikutuksen.
Pyhä-aamuisin Vanhankirkon kellojen soitto kuului Kalevankadulle asti.
Äiti sanoi usein, että asunnossamme kulahtaneine parkettilatioinen oli "tunnelma kuin Tsehovin novelleissa".
Niin totta.
"Kalevankatu"?
Niin, kyseessähän on alkuperäiseltä nimeltään Vladimirskaja ulitsa, Vladimirin katu.
Urho Kekkonen joidenkin aitosuomalaisine tovereineen lienee nimenmuutoksen joskus 1920 -luvulla aikaansaanut.
Elokuvaohjaaja Erik Blomberg puolalaisine vaimoineen ja parine poikineen asusti yläkerrassa.
Samoin hammaslääkäri Jansson perheineen. Heihin ei saanut mitään kontaktia.
Alakerran kello- ja kultaseppä Kahilan liikkeessä toimii vieläkin saman koru -alan yrittäjä.
Kahilan luona tuli usein käytyä höpisemässä.
Nyt kun saman A -rapun nimikilpiä tarkastelee, ei löydy ainoatakaan yksityisnimeä.
Kaikki ovat jotakin lakitoimistoja, nettifirmoja, mitä lie..
Ei tavallisilla pulliaisilla ole enää varaa tuohon osoitteeseen.
Meidän entisessä asunnossamme toimii gynekologikeskus.
Joku vuosi sitten onnistui puhua itsensä sisään.
Huoneessa, jossa sänkyni sijaitsi (toimi myös ruokasalina), sijaitsee gynekologikeskuksen vastaanotto.
Pitemmälle en päässytkään.
Hienoksi oli kaikki remontoitu.
Aivan tip-top.
Samalla tunnistamattomaksi.
Niin...
Lähtökohtamme oli siis Pentin kanssa sama, noin 55 vuotta sitten.
Molemmat olemme tietyllä tavalla - eri tavoin - Matti A. Pitkäsen "kisällejä".
Tosin siinä kävi niin, että tuolla samassa Kalevankadun pikkun -labrassa, Pentti Sammallahden silloisessa työtilassa, sain pöydän ääressä yhtenä iltana idean.
Idean, joka on sittemmin vuosikymmenet kantanut aivan näihin päiviiin saakka. Mahdollistaen - postikorttien ohella - elinkeinotoiminnan.
Joka on jatkunut nyt jo kohta kuusi (6) vuotta virallisesti lakisääteiselle työeläkkeelle siirtymisen jälkeenkin.
Eikä oo tarvinnu isuu pimeessä kemikaali -litkujen parissa!
😏
Joskus tulee vieläkin käytyä Kalevankatu ysissä - alakerran kahvila Briossissa, nimittäin.
Muistelemassa menneitä...
Keittolounaan parissa.
Tosin sinne pitää etukäteen soittaa ja varmistaa, että tarjolla on jotakin ruokaisampaa - kalakeittoa, kanakeittoa tms.
Eikä vaan jotakin kasvismössöä, kuten keskustan lounaspaikoissa niin usein nykyään.
Kohderyhmähän on naispuolinen sihteerikunta.
Annos Briossin keittolounasta on tietenkin niin pieni, ettei siitä nälkä lähde - 183,5 cm, 97,5 kg.
Mutta kikkana on pyytää santsilautanen.
Toistaiseksi siihen on aina suostuttu.
Jos ei suostuta, on aika taas "äänestää jaloillaan".
Kuten lukemattomista paikoista aikaisemminkin.
Isona plussana Briossilla on - paitsi sijainti - se, että tarjolla sanoma- ja aikakauslehtiä.
Päinvastoin kuin niin monessa kuppilassa nykyään.
Hienoa!
En liioin tuolloin Kalevankatu 9 a 4:n labbiksessa aavistanut, että olin todistamassa Sammallahden merkittävän taidevalokuvaaja -uran alkua.
Saatikka sitä, että monen kiemuran kautta meikäläisestäkin kehkeytyisi jonkinsorttinen fotari - joka tapauksessa yksi Suomen pitkäaikaisemmista postikorttikuvaajista ja -kustantajista.
Vaikka vasta lähes nelikymppisenä vihdoin tuli aloitettua.
Niin halveksittavaa kuin postikorttikuvaus nuiden nk. "taidevalokuvvaajien" mielestä onkin.
Onhan Penttikin - tämä sanojensa mukaan "Ei kenenkään elävän vihamies" - "postikorttimaisuutta" useassa yhteydessä mollannut.
Muuten samassa haastiksessa:
"Sammallahti jäi pois opetushommistaan ja alkoi vapaaksi taitelijaksi.Turvana oli poikkeuksellinen 15 -vuotinen apuraha. Aikaa matkusteluun ja kuvaamiseen oli vihdoin niin paljon kuin halusi".
Totta. Apuraha oli todella poikkeuksellinen.
Sammallahden tapauksessa tuota 15 -vuotista vieläpä mentiin jatkamaan.
Nyttemminhän nuo 15 -vuotiset on - aivan oikein - lopetettu.
Kohta lopetetaan kaikki muukin - Härmän talouden jatkaessa loputonta syöksykierrettään.
Edelleen:
Pentti tarinoi eri yhteyksissä mieltymyksestään nimenomaan pimiö -työskentelyyn...
No, mikäpäs siinä.
Kuten sanottu, olin todistamassa uran alkua.
Mutta että istua yli puoli vuosisataa, tuhansia, tuhansia, tuhansia tunteja pimiössä, kemiallisten litkujen ääressä..
Kauhistus meille, joille sisätyöt ylipäätään ovat vastenmielisiä.
Luulisi tuollaisen käyvän terveydenkin päälle?
Valokuvataiteen museon Kämp Galleriasta poistuessa muistuu mielen, jotta olihan mulla korttiteline joitakin vuosia siten tuolla samassa tilassa.
Muutamia kuukausi tosin vain.
Siihen aikaan oli kuvio jotenkin sellainen, että Valokuvamuseo oli "delegoinut" vastaanoton ja lahjatavaramyymälän pidon yksityiselle toimijalle, viereiselle Ravintola Glassille.
Tapasimme yrittäjä Yrjänä "Ykä" Raitasen kanssa jonkun galleriakäynnin yhtydessä seurauksella, että pieni Pitkästen postikorttiteline sijoitettiin Gallerian respaan,
Hiljaista oli tuolloin nk. "korona-aikaan" Valokuvamuseossa - muttei sentään niin hiljaista kuin em. Ravintola Glassissa.
Glassin "liikeidea" - if any - ei ikinä meikäläiselle auennut.
Asiakkaita en muista siellä juurikaan nähneeni.
Hälytyskellot alkoivat soimaan kun tuli tsekattua kyseisen ravintelin rajusti - jo vuosien ajan - tappiollla olleet taloustiedot.
Tuo ei voi onnistua!
Tuli kiire saada omansa takaisin, siis kortit telineineen.
Monen mutkan ja säädön kautta se sitten onnistuikin.
Tosin yrittäjä itse keskittyi tuolloin lomailemaan Thaikuissa.
Omaisuutta noutaessa vastassa oli Ravintola Glassin nuori mutta sitäkin kiukkuisempi tarjoilijatyttö.
Närkästyneenä suvaitsi Armollinen Neiti omaisuuteni takaisin luovuttaa.
Pitkin hampain tyttö lateli käteen myyntituloksen, se oli luokkaa 30 euroa.
HUH!
Pelastus!
Monasti kun tuontyyppiset pilipali -firmat menevät siihen väistämättömään konkkaansa, on vaikeuksia saada korttitelineitä palautettua.
Siinä voi olla monenlaista pesänhoitajaa ja juristia sähläämässä välissä - ja usein on ollut vaikeuksia tehdä selväksi, että kyse EI ole ko. konkkafirman nk. "vaihto-omaisuudesta".
Ei kuulu konkurssispesään.
Mutta tällä kertaa kävi tuuri!
Sanomattakin on selvää, että konkurssihan Ravintola Grassille koituikin.
Miten muuten olisi voinut käydäkään?
Satojen tonnien tappioiden tahkoamista - vuosien ajan.
Toiminimiyrittäjän on mahdotonta käsittää, miten nuo osakeyhtiöt voivat tuollaista menoa kuitenkin niin monia vuosia jatkaa.
Jonkunhan ne viulut lopulta on maksettava - kenen?
Raitasen Ykä puolestaan näkyy konkurssin jälkeen satsaavan konsultointiin.
Hymyilee maireasti nettisivuillaan, hovimestarinoloisesti pukeutuneena, ilmoittaen olevansa
"Sarjayrittäjä. Maajohtaja. Sijoittaja. Advisor. Konsultti. Ravintoloitsija. Ongelmanratkaisija. Tukkukauppias. Idealistinen ideanikkari. Ahkera. Rehellinen. Tuloksentekijä. Ihminen ihmiselle. Ykä Raitanen".
Mahtava persoona!
Tavatessamme oli mitä miellyttävin heppu.
Tämä omien sanojemsa mukaan "sarjayrittäjämme".
😏
Kuvio on klassinen:
Ensin sössitään oma firma kuralle, konkkaan asti.
"Syvään päätyyn".
Sitten aletaan "konsultoimaan" toisia.
Kuten nykyään on muotia asia ilmaista:
"Kokemusasiantuntijana!
😏
Mie puolestani jään seuraamaan sitäkin, kuinka kauan Valokuvataiteen Museo tuossa profiililleen niin vieraassa Kämp Galleriassa vielä viipyy.
Luulisi vuokrankin olevan kova, todella kova.
Niin ja nythän on museokuviossa tilanne se, että - uinuttuaan suunnilleen viimeiset sata vuotta Ruususen Unta -on ala herännyt nykyaikaan. Pakosta.
Alkanut markkinoimaan ja kilpailemaan kansalaisten vapaa-ajasta muiden kulttuurialan toimijoiden kanssa.
Museokortti oli yksi, sinänsä tervetullut uudistus.
Kovasti täytyy kuitenkin museoalan petrata, mikäli meinaa työpaikkansa säilyttää.
Tämänkin Pentin näyttelyn "tuotannossa" on väkeä ollut pilvin pimein.
Jokaiselle heistä on pitänyt maksaa palkkaa.
Talousnero ei tarvii olla ymmärtääkseen, etteivät tämänkään näytelyn lipputulot mitenkään voi vuokria, tuotantoa ja palkkoja maksaa.
Mahdotonta.
Mutta ehkä lopettelemme.
Tänään on vielä vuorossa kaksi asiakaskäyntiä.
Täällä Fugessa jököttää kaksi telineellistä Pitkästen postikortteja, jo vuosien ajan.
Tarvii käydä vaihtamassa kortit telineisiin.
Hyvässä lykyssä nuista saa 50 - 100 euroa käteistä handuun - hienoa!
Tuolla elää pari - kolme päivää!
Ilman apurahoja - edes niiden mankumista.
Kumma kun yleisö äänestää jatkoon...
Vuodesta toisen.
Vuosikymmenestä toiseen.
Sukupolvesta toisen...
Merkillistä, toden totta!
😏
Vasta neljä päivää täällä Espanjassa, ja suotuisat vaikutukset jo selvästi havaittavissa.
Lämpö- ja valohoito tepsii!
Vitamiinipillerit saivat jäädä kämpille Tallinnaan.
Nyt imetään vitskut suoraan ihon läpi, auringosta!
Ai niin...
Olipa kivaa pitkästä aikaa saada ostaa muutamia raaputusarpoja täältä.
Härmästähän niitä ei voi enää ostaa, jos ei ole pysyvää osoitetta siellä.
Oordnunkia, oordnunkia sen olla pittää!
Täällä on touhu pikkuisen vappaampaa - vielä toistaiseksi.
Postikortti Espanja - Suomi 1,70.
Postikortti Suomi - Espanja 2,50.
Postikortti maan sisäínen Espanja 0,90.
Postikortti maan sisäinen Härmä 2,30.
Korutonta kertomaa.
Vielä:
Roteva Viña Albali -punkku:
Flinda Eestissä luokkaa seiskan, Härmässä kympin.
Täällä Mercadoressa kustansi eur. 2,95!
Kivasti moninkertaistuu hinta matkan varrella.
España on hieno maa!
Taitaapi olla parasta vaan alkaa valmistelemaan muuttoa sieltä Pohjolasta tänne Costa del Solille.
Viva España!
Bing- Google -haut:
Matkamiehen mietteitä Pentti Sammallahti
(skannimine toppelt liblikat)
(Benelmádena, Costa del Sol, España 28.2.2024)
ArcticParadise.fi
"If thine is the Glory, then mine must be the Shame" - Leonard Cohen
