Olipa harvinaisen vastenmielinen raina.
Tilanne nyt vain sattuu olemaan sen sorttinen, ettei kämpillä Talskussa enää ole telkkua.
Eestin Elisa ilmoitti - monen väännön jälkeen, tietenkin - etteivät "voi meikäläistä enää palvella" .
Kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tammikuussa telkku yht'äkkiä vaan lakkasi toimimasta.
Sitten kun tuonne Eestin Elluun sai kontaktin - monen mutkan ja vaivan kautta, tietenkin - tuli lopulta vastaus:
Niillä onkin "uusi järjestelmä" ja digiboksi pitäisi uusia.
Kuulemma ilmaiseksi, kuitenkin.
Sitten tietenkin parit - kolmet työläät ja turhat yritykset saada asentajaa paikalle.
Ei aikataulut natsannu sitten millään.
Sitten tuli matkoja.
Vihdoin Espanjassa, kun oli aikaa, onnistui saada langanpäähän joku joka jostakin jotakin käsitti.
Ilmeni - taas muutaman edestakaisen soiton ja veivaamisen jne. jälkeen - että homma ei onnistu sitten millään.
Pitäisi "uuden järjestelmän" mukaan olla Eestin ID -kortti, digihärpäke jne.
Ehdottivat jopa rötöstelyn tielle alkamista:
Heidän uuteen systeemiinsä olisi kuulemma päässyt mukaan jopa kenen tahansa naapurin eestiläisellä henkilötunnuksella!
Selvää on, ettei kukaan tuollaiseen ala.
Eikä Eestin Ellulla edes ollut tarjota enää pelkkää tavallista perus-TV -liittymää.
Kaikkiin oli "leivottu" mukaan nettiosuus.
Myös hintaan.
Mulle aivan turha lisä"palvelu".
Selvä.
Eestin Elisa siis ei - kaikkien näiden vuosien asiakkuuden jälkeen - halua eikä kykene tarjoamaan tämmöiselle älyhärpäkkeettömälle ei -residentille tavallista televisioliittymää!
Liikaa pyydetty..
Asia on harvinaisen selvä.
Eikä yhtään onnistuneempi ollut yhteydenotto toiseenkaan operaattoriin, Tele2 -firmaan.
Pelkkää vaikerointia sieltäkin.
Voiko tämä olla totta?
Kyllä se voi.
Samalla mitä tyypillisin esimerkki tästä nykymeiningin hulluudesta.
Tämmöistähän tule vastaan lähes päivittäin.
World gone crazy.
Nyt on kämpässä sitten iltaisin, kun siellä varastolla hommailee, hiljaista.
Pakko päästä välillä ulos.
Ja kun se noin kolmekymppiä säästyy Elisan laskusta nyt sitten kuukausittain, voi muutaman kerran kuussa käydä leffoissa.
Kun ne rahat kerta kaikkiaan eivät Ellulle enää kelpaa.
Eestissä leffapiletit ovat vielä suht' edukkaita.
Pitäisiköhän hommata radio kämpille?
Pitääköhän siihenkin olla joku lupa, rekisteröinti, maksu tms.?
Coca-Cola Plazassa tiketin hinta tämän ranskalaisfilmin iltanäytökseen eur. 9,21.
Päivänäytös olisi ollut halvempi.
Sama pätkä pyöri tosin myös nk. "art house" teattereissa Solaris ja Artis.
Liput jotain 6 - 7 euron luokkaa.
Mutta aikataulut eivät tällä kertaa natsanneet nuihin sympaattisiin pikkuteattereihin.
Helsingin Finnkinossa lippu saman elokuvan iltanäytökseen näyttäisi maksavan haarukassa 14,90 - 17.40.
Huimaavaa!
Entä leffa?
Huono,
Kuten oli arvattavissakin - miksi sitä muuten olisi niin paljon kehuttu?
Alussa meni kai jotain melkein puolisen tuntia, ennenkuin katsojalle välähti, että tuo tarinan keskeinen pikkupoika olikin "sokea".
Niin "uskottava" oli tuo roolisuoritus "sokeana".
Silmät pyörivät kaverilla päässä koko loppustoorin ajankin.
Elokuvassa on kyse parisuhdehelvetin kuvauksesta.
Ideana on vatvoa, oliko perheen miehen putoaminen alppitalon ikkunasta itsari vai murha?
Niin tai näin.
Vaikka kyse olisikin ollut nk. "itsemurhasta", murha se oli siinäkin tapauksessa.
Heppu ei vaan kestänyt akkaa, eikä koko ydinperhe -kuviota.
Ihmekös tuo.
Ihan kökkö "juoni" leffassa.
Oikeussali -draamoineeen.
Chopinin musaa ja muuta pimputusta ängetty ylipitkää pätkää ryydittämään.
Näyttelijät surkeita.
Jokaisen repliikkin aavistaa jo ennen kuin ko. näyttelijä on suunsa avannut
Että mitä fraaseja sieltä nyt pomppaa...
Montakohan kertaa kaksi- ja puolituntisen aikana tuli kännykästä vilkaistua, kauanko tätä junnausta vielä piisaa?
Ja luonnollisesti oikeussali -osuus päättyy vapauttamaan naisen murhasyytteistä.
Miten muuten voisi feministisessä Euroopassa ollakaan?
Vaikka todisteiden valossa keissi oli selvä:
Akka tyrkkäsi miehensä ikkunasta kuolemaan.
Pääosan saksatar Sandra Hüller ulkonäöltään - suomalaistyyppinen.
Tuollaisia kulahtaneita naisia ovat Suomen lähiöpubit täynnänsä.
Kovasti on suitsutettu tätä rainaa.
Oli jopa ehdolla viiteen eri Oscariin.
Ohjaaja Justine Trietiä näytettiin Punaisella Matolla.
Ei ollut pukeutunut amerikkalaisittain "näyttävästi", vaan eurooppalaistyyppiseen "chiciin" housupukuun.
Housupukuun, tietty.
Patsasteli kädet taskuissa, lähes ilmeettömänä.
Sitten kun netistä vilkaisee tämän kehnon filmin arvioita...
Liikuttavan yksimieliset kehut!
Nopeasti katsomalla ei löytynyt yhtään ainoata poikkipuolista kannanottoa.
"Paras sitä - paras tätä"...
Blaa blaa blaa.
Ai niin...
Ainoa - toistettakoon: ainoa! - kiinnostava ykistyiskohta pätkässä oli jossakin vaiheessa esiin tullut murhatun aviomiehen pituus ja paino:
182 cm, 95 kiloa.
Tuota tietoa tuli pohdiskeltua useaan otteeseen, ajankuluksi.
Aina kun takautuma - jaksoissa murhattu heppu ilmestyi kuvaan.
Niin lähellä omia mittoja!
Mutta tuo tyypi näytti pulskemmalta, ja ennenkaikkea löysemmältä.
En kai mä sentään tuollainen plösö ole?
Tämä pituus/paino -pohdistelu oli siis ainoa "älyllinen haaste" tässä aivan turhassa ranskalaispäästössä..
Erään suomalaisjúlkkiksen legendaarisin sanoin:
Paska on paskaa Parriisissakin!
(skannimine kino)
(Tampere 17.3.2924)
ArcticParadise.fi
Vive la France!
