Heinäkuun ensimmäinen sunnuntai, 2016.
Kotona Tallinnassa kauniina kesäsunnuntaina ensimmäistä kertaa kai vuosiin.
On ollut raju työputki, ja se jatkuu ensi viikolla.
Ei perkele!
Ei tätä kestä Erkkikään! Elämme vain kerran!
Lähdetäänpä Aegnalle, paratiisisaarelle!
Vesta -lautta Kalasatamasta parin kivenheiton päässä kämpiltä lähtee vasta kympiltä.
Ehtii käydä kahvilla kämpän kanssa saman katon alla sijaitsevan PK Hotel Ilmarisen aamiaisravintolassa.
Reitti kulkee hotellin baarin läpi.
Tapana on aina ollut hakea kahvikuppi ravintolasalista, ja nauttia se täällä baarissa. Poissa aamiashuoneen turistiruuhkasta.
Antavat meille saman talon asukkaille, "püsikliendeille", vieläpä hyvän alenkin, kahvin saa hintaan 1,20.
Aitäh!
Mutta mitä ihmettä?
Baarin läpi aamiaissaliin kävellessä...
Tuon vakipöytäni ympärillä lojuu kolme suomalaisturistia - tyypillisiä "poroja" - jalat pöydällä!
Pysähdyn ehkä kolmeksi sekunniksi, ällistyneenä, katsomaan näkymää. Eipä ole moista PK Hotel Ilmarisessa ikinä tullut nähtyäkään.Tämä on neljän tähden hotelli, joka ei edes kohdenna markkinointiaan suomalaisille.
Viisasta kyllä. Suomalaisjuntithan karkoittaisivat muut asiakkaat.
Joukon ainoalla "naisella" on vielä tässä vaiheessa sen verran tolkkua, että samassa nopeasti laittaa jalkansa alas.
Joukon vanhempi, isomahainen mies toteaa kovalla äänellä jotta "What?".
Jatkan matkaani ravintolasaliin, kahvia noutamaan.
Tuttu, kiva tarjoilijaneitonen kahvimasiinan vieressä toivottaa Tere hommikust!
Annan hänelle vitosen, ja jatkan vapaana olevaan pöytään. Salin perältä löytyy, verholla erotettu äskeisestä baarista.
Kun istun alas, huomaan että verho on osittain läpinäkyvä.
Suomalaisjuntit noteeraavat tuloni. Sitten alkaa tapahtua.
Nainen huutaa:
"Duu juu hääv prooplem?".
Jatkan kahvinjuontia.
Entistä pääministeriä Harri Holkeria lainataksemme: "Minä juon nyt kahvia!".
Kuten arvata saattaa, akka ryntää paikalle. Istuu pöytääni kiukusta punaisena. Jatkaa enklantinsa solkkaamista.
Sanon akalle suomeksi: "Ai sä osaat vähän enklantiakin?".
Ämmä hämmästyy kuultuaan suomea. Alkaa tilittämään, jotta "osaa englantia varsin hvyin, koska on käynyt englantilaista koulua".
Siis omaa kouluani. En kuitenkaan mainitse tästä huuhkajalle mitään.
Sen sijaan totean tyypille."No et sä ainakaan oppinut siellä mitään!".
Harakan raivo yltyy yltymistään.
Kysyy, olenko Viron Mafian päällikkö (parta oli ollut monta päivää ajamatta).
Alkaa juomaan kahviani!
Ilmoittaa, että hänen tekisi mieli heittää kahvit vasten naamaani!
Vastaan luuskalle, että vaikea minun on häntä estääkään. Seuraukset ovat sitten kokonaan eri asia.
Suunnilleen tässä vaiheessa toinen miehistä, se vanhempi, ilmestyy verhon takaa tilanteeseen mukaan.
Akka alkaa heti tietenkin valittamaan hänelle.
Herra on ilman kenkiä.
"Mihin sä oot kenkäs jättäny?", tiedustelen.
"Unohtu vessaan!".
"No niinpä tietysti!".
Samassa viereinen keittiön ovi aukeaa ja tarjoilija, jolle vitosen olin antanut, palaa vaihtorahojen kanssa. Tässä vaiheessa olen jo noussut seisomaan. Varotoimenpiteenä, jos se kahvi tosiaankin alkaa lentämään...
Tarjoilija katsoo tilannetta hämmästyneenä.
Kerron hänelle - eestiksi - että nainen ilmestyi pöytääni litkimään kahviani.
Suomalaisämmä menee entistä enemmän sekaisin, kun puhunkin kaiken lisäksi vielä eestiä. Hänhän oli varustautunut pärjäämään tilanteessa sillä enklannillaan. Otus yrittää jotakin eestiksi solkata, muttei siitä mitään tule.
Huomaa sitten lähteneensä "soitellen sotahan" - ihmiset, rauhalliset ulkolaiset turistit ravintolasalissa ovat tietenkin jo alkaneet reagoida selkkauksen. Päitä kääntyy.
Räyhääjänainen "kavaljeereineen" poistuu verhon taakse, baarin puolelle. Jupisemaan.
Juon kahvini - siis tarjoilijan tuoman uuden kahvin - loppuun ja nousen. Suunnistan kotiini pakkaamaan päivän Aegnan -reissua varten. Kulku käy noiden votkaturistien ohi.
"Toivottavasti kahvi maistuu - sinä maksat nimittäin siitä!", totesin akalle.
Sinne jäävät jurnuttamaan.
...
Niin, suomalaisia joutuu Tallinnassa usein häpeämään silmät päästään.
Ennen muinoin pahimpia häiriköitä olivat miehet - nuo kuuluisat votkaturistit.
Nykyään kaikkein kauheimpia ovat naiset, nuo kullannuput - kuten nytkin.
He syttyvät silmittömään raivoon kuullessaan sanan "Ei!".
Tänä aamuna riitti kolmen sekunnin ällistynyt katsominen, kun naisella oli jalat pöydällä.
Tuloksena selkkaus ja tappotuomio.
...
Pakkaamisen jälkeen jää vielä hetki aikaa. Vesta -laiva lähtisi vasta 10.00.
Menen resepsuuniin pahoittelemaan tapausta.
Vastaaanoton virkailijat alkavat kohteliaaseen eestiläistyyliin pyytelemään minulta anteeksi.
Kertovat, että kyseisen herrasväen kanssa on ollut "muitakin ongelmia", eikä heitä oteta hotelliin sisään.
...
Vesta -lautta lähtee siis kympiltä Aegnalle.
Eilen oli lauantai, ja Kalaturg.
Matkaeväinä on siis veilä eilisiä ostoksia, erilaisia kalatuotteita. Mm. sitä erinomaista kalakabanossia. .
Lautta on melkein tyjhjä, vaikka on heinäkuu.
Tallinnalaiset eivät nimittäin juurikaan arvosta Aegnaa.
Kumma juttu sinänsä.
Paratiisi aivan lähellä, noin tunnin lauttamatkan päässä.
Edestakainen piletti fillarin kanssa alle kasin.
Jos on Tallinnaan virallisesti asukkaaksi rekisteröitynyt, ovat matkat jopa ilmaiset - sillä edellytyksellä, että lautassa on tilaa.
Tuttava kertoi, että arvostuksen puute johtuisi siitä, että Aegna neukkuaikoina oli jonkinlainen Komsomol -nuorten ja pioneerien leirikohde.
Vanhemmat tallinnalaiset muistavat nuo ajat - ja siksi karttavat saarta.
Nuoremmat taas...
Heille Aegna taitaa olla liian lähellä - Ibizaa ja Rhodosta sen olla pittää!
...
Kapteeni kutsuu koppiinsa juttelemaan.
Hänen mukaansa eestiläisten väkiluku on vain noin 700 000 henkeä - muuta ovat eestiläisittäin ilmaistuna "sisserändäjiä", eli "maahanmuutajia", eli erilaista Homo Sovieticus - väkeä.
Kun mainitsen kapteenin väitteestä kansimiehelle, kommentoi hän:
"See oli tema arvamus".
Eli yksimielisyyttä ei ole.
...
Aegnan sadamassa lähden - ainoana laivalla saapuneena pyöräilijänä - kajjaa pitkin kohti tutun saaren sisäosia.
Ohitan muutaman suomalaisnaisen ryhmän heidän vasemmalta puoleltaan, hyvän välimatkan päästä kiertäen.
Heti alkaa jupina.
"Voi kauheat akun tuo pyöräilijä ei käytä kelloa!".
Niin, niin...
Mihin erityistä kontrollia enää Suomessa tarvittaisikaan - nuohan tekevät sen itse!
No, kohta olen kuitenkin jo tämän rakkaan saaren metsissä.
Tutut kuvauskohteet tulee käytyä läpi - ei anna aihetta toimenpitteisiin. Väärä valo. Ja lisäksi se kaikkein vehrein vihreys on jo poissa, näin heinäkuun alussa.
Ensi vuonna pitää yrittää päästä käymään muutamaa viikkoa aikaisemmin.
Löydän kuitenkin lepopaikkani metsän siimeksestä. Tänne on hyvä nukahtaa, sadeviitan päälle, toviksi. Kukaan eikä mikään häiritse!
Herätessä tuntuu hetken siltä, että tällaista varmaankin on Taivaassa.
Tuorein voimin aloitan taivalluksen kohti tuttua uimapaikkaa, hiekkarantaa niiden pienten dyynintapaisten takana.
Tyhjällä metsätiellä kohtaan saman suomalaisnaisten porukan. Siellä he kartasta ovat pysähtyneet tutkimaan reittiä. Pulina ja setviminen on kova.
En malta olla heidän ohittaessani livauttamatta:
"Voi kauhea kun on tuo pyörän kello epäkunnossa - nyt on liikenneturvallisuus vaarassa!".
Seuraa hermostunutta "naureskelua" - naiset haluavat tuoda esiin, että "kyllä he ovat huumorintajuisia" - eivätkä selvästikään ymmärtäneet pikkiä.
Rannalta löydän uimapaikkani. Tässä on hyvä.
Eipä aikaakaan, kun naisjoukko saapuu vähän matkan päähän, kova-äänisesti. Minua he eivät huomaa rantakasvillisuuden seasta.
Kauhea mekkala päällä, heillä.
Miksi on pakko koko ajan huutaa?
No, onneksi he päätyvätkin tekemään tukikohtansa kauemmaksi.
Säästyn siis noiden keski-ikäisten pullukoiden, kulahtaneiden naissruhojen näkemiseltä. Huh!
Aika kuluu nopeast uidessa ja makoillessa.
Täältä on hieno näkymä Tallinnan kaupunkiin.
Koittavi kotiinlahdön hetki.
Lauttaa odotellessa hauska heittää läppää sataman Vabatahtlik reservpäästerühman porukan kanssa.
Sitten tuossa bryggan vieressä on kioskikin.
Komea kolmekymppinen eestitär, jolla nuori apulainen, ja pienokainen rattaissa kopin takana nukkumassa.
Mukava jutella heidänkin kanssaan.
Kaunis nainen, tuo eestitär, ja miten naisellisesti ja mitä suurimmalla riemulla hän käykään välillä skidiä katsomassa. Todellinen äitityyppi.
Täällä on myynnissä Premian / Tallinna külmhoone As:n jätskejä. Nyt testataan tuo uutuus, "Eriti rammus".
Naiset opettavat nimen merkityksen: Se lienee suomeksi suunnilleen "Erittäin maukas".
Toden totta - tämä jätski on kuin onkin tuhtia kamaa!
Kaiken kukkuraksi tästä kiskasta saa ehkä postikorttiasiakkaan asiakkaan ensi suveksi.
Takaisin kotona käyn vielä PK Ilmarine -hotellin respassa pahoittelemassa aamun kahakkaa.
Se vaalea lapsenääninen tyttö, joka on työskennellyt respassa useita vuosia, kertoo että erityisesti aamuisen seurueen nainen oli käyttäytynyt tavattoman ikävästi.
"Tema oli nii bravaadne!".
Taas tuli vastaan uusi sana.
Sanakirjasta sitä ei löydy, mutta päättelemällä ja tutuilta kyselemällä asia selviää.
Kantasanana lienee jokin latinalaisten kielten bravado -sanan muoto.
Tarkoittanee jotenkin meluavaa, suureellista, räyhäävää, tms.
Enklannin "bravado" = "uhmamieli, mahtailu".
Eestissä noita lainasanoja riittää - moninkertaisesti sen mitä suomessa!
Tuli opittua yksi uusi eestinkielen sana!
Mutta summa summarum:
Jah!
Kyllä Eestissä joutuu useinkin häpeämään omien maanmiestensä touhuja.
Nykyisin - "Suomalaisen Miehen" tultua jo sisäsiistiksi "opetetuksi" - koko ajan entistä enemmän Suomi-Tytön häiriköinnin johdosta.
Erona se, että noita suomalaisia naisia ei pidättele mikään. Kuten tapauksessa havaitsimme.
Suomalaisten naisten agressiivisuus - siis pahoinvointi - on aivan huipussaan.
Ai niin...
Google -haulla:
Aegna Paratiisi
löytyy jonkun suomalaisen fotarin Baltic Guide -lehdessä ilmestynyt juttu Aegnalta muutaman vuoden takaa. Kuvineen.
Check it out!
(Tallinn 3.7.2016)
shop.ArcticParadise.fi
Postikorttien nettimyyntiä
