"Vaikka ihmiset kulkevat eri teitä eivätkä tiedä toisistaan, määrättynä päivänä he kohtaavat toisensa Punaisessa Ympyrässä". - Buddha
Tuli eilen käytyä - kiitos kesällä hommatun Museokortin.
Oivallinen tuote.
Oli kesällä jopa tarjouksessakin -vain 62 egeä per vuosi.
Ollaan vasta marraskuun lopussa, ja kortti jo about maksanut itsensä takaisin.
Ilman muuta elämänlaatua nostattava juttu, tämä Museokortti!
Vuokko ja Antti...
Varsin tuttu pariskunta, lapsuudesta alkaen.
Vanhempien perheystäviä vuosikymmenien ajan.
Perhe-albumista löytyy kuvia Karjalohjalta kesältä1958, Puujärven vuokrahuvilalta.
Nuori Vuokkokin nättinä kuin mikä.
Antti uimahousuissa kahlaamassa rannassa - ei uskaltanut mennä uimaan.
Hänelle virnuiltiin uintikammonsa vuoksi.
Edellisenä kesänä vanhemmat ja Nurmesniemet tekivät sen yhteisen reissunsa Kreikkaan ja Italiaan.
Junalla Euroopan halki, läpi vielä raunioina olevan Saksan.
Kuluvassa kuussa oli tilaisuus Välimerellä käväistä Mykomnoksella, yhdellä heidän tuolloisista käyntikohteistaan.
Tallella ovat, kotialbumin kuvien valkoiset, olkikattoiset tuulimyllyt.
Kävin rannassa, aivan niiden alapuolella, uimassa.
Mykonoksen valkoiseksi kalkittu tiivis ydinkeskusta entisellään.
Labyrinttimainen sokkelo, muutaman metrin välein matkamuisto-, hely- ja kultakauppoja.
Mutta minkälaista on matkanteko ollut tälle kvartetille vuonna 1957?
Kuinka vaivalloista?
Kuinka vähän siihen aikaan turisteja lieneekään ollut - saatikka että Suomesta...
Eikä MAP olisi ollut MAP, ellei hän olisi "synkronisoinut" matkaan jotakin kuvaushommia.
Oli diili Amer-Tupakin nuoren, sittemmin legendaarisen tirehtöörin Heikki O. Salosen kanssa Kreikan tupakkaviljelmien kuvauksesta.
Niinpä muiden kolutessa Kreikkaa organisoi (millä kielellä?) joukon valokuvaaja pienkone -lennätyksen yli Hellaan tupakkipeltojen.
Kova vauhti päällä!
Nelikko oli nuori ja kaunis - sekä erittäin lahjakas.
Kahdesta heistä tuli oman alansa akateemikko. Yhdestä professori.
Fast forward jonnekin 60 -luvun alkuun.
Lasketteluharrastus on pääkaupunkiseudulla viriämässä.
Ensimmäisiä "mäkiä" Slalom-Seuran Klaukkalan mäki.
Hyvin vaatimaton, nykystandardien mukaan.
Hissikin semmoinen vaijerihissi, johon tukevassa nahkavyössä roikkuva metallikapula kiinnitettiin.
Muutamia kertoja talvessa reissaamme veljen kanssa bussilla sinne.
Varusteidenvaihto käy mäen alapuolisessa harmaassa lautaparakissa - monot ovat nahkaa.
Sinisessä anorakissa huppu ja iso rintatasku.
Villatumput.
Siellä kohtaamme Vuokon ja Antin.
Paluu Helsinkiin tapahtuukin sitten heidän kyydissään - pariskunnalla on "pikku -Fiat". Malli 600?
Miten ihmeessä kaikki sukset saatiin katolle?
Ahdasta on.
Vaatimatonta, nykyisen mittapuun mukaan.
Mutta koko ajan mennään kuitenkin eteenpäin.
Toisin kuin nyt - enää pitkiin aikoihin.
Kaikki nykyään vaan semmoista jähnäämistä.
Seuraava kohtaus:
Nurmesniemien pieni, nätti kesämökki Porvoon saaristossa, ehkä 1965?
Olemme perheen kanssa vierailulla. Hieno paikka.
Jotenkin eksyn, kai olin käynyt jossakin rannoilla tapani mukaan yksikseni harhailemassa.
Hätäännyn.
Pyörin ympyrää aikani, kunnes - pelastus! - joku tulee etsimaan ja vie takaisin toisten joukkoon.
Hävettää.
Tuo taisi muuten olla sitä aikaa, kun joku öljytankkeri joutui siellä itäisellä Suomenlahdella onnettomuuteen.
Mittava öljyvuoto, ympäristökatastrofi.
Vuokon suureksi kunniaksi on mainittava, että hän jo vuosikymmeniä sitten heräsi ympäristötietoisuuteen.
Vaatteiden materiaaleissa ei synteettistä, ei ollenkaan.
Kokonaan toinen kysymys sitten on, voiko kulutustavarateollisuus ikinä olla "ympäristötietoista".
Toisin kuin kulutuksen vähentäminen tahi lopettaminen.
Joku vuosi eteenpäin, ja Kalpalinna on ottanut Klaukkalan paikan helsinkiläisten muodikkaana laskettelumäkenä.
Meininki on vaihtunut Klaukkalaan verrattuna paljon mittavammaksi.
Kalpalinnahan oli lyhyen aikaa ihan lasketteluharrastuksen huippumesta - tänne kokoontuivat Helsingin skimba -seurapiirit.
Aikansa pujottelutähti Erik Aikala, Kalpalan veljekset, Steffi Zilliacus, Mikael Bonsdorff, Ben Furman, Kim Weckström... Nimiä kaukaa menneisyydestä.
Taas järjestyy kyyti kotiin Nurmesniemen pariskunnalta.
He ovat päässeet menestyksen makuun - auto on sekin ihan eri kaliiperia kuin joku vuosi aiemmin.
Suomi vaurastuu - vauhdilla.
Taas muutama vuosia etiäppäin.
60/70 -lukujen vaihde.
Asumme Haukilahdessa. Jeda!
Vanhemmat ja kolme vielä kotona asuvaa lasta.
Rivitalonpätkässä neliötä 115.
Nurmesniemet tulevat iltakylään.
Ohitan seurueen illalla ulos mennessäni tervehtien Vuokkoa ja Anttia.
Vasta paljon, paljon jälkeenpäin tajuan, miten ahtaalta huushollimme on mahtanut heistä - lapsettomasta, hyvin tienaavasta, Kaivopuiston silloisen merinäköala -lukaalin pariskunnasta - tuntua.
Vasta paljon, paljon jälkeenpäin tajuan, miten on mahtanut olla raskasta nelilapsisen perheen elättäminen ja kouluttaminen levottomalla valokuvaajan -ammatilla...
Sitten Moskovaan.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen työskentelen raksalla, nykyisen Sokos Hotel Presidentin työmaalla.
Vapun jälkeisenä aamuna on työmaa hiljainen - vapunvietto on mennyt suurimmalta osalta duunareista överiksi.
Mukava mesu tulee juttelemaan, kysyy kiinnostaisiko keikka Moskovaan?
Da! Harasoo!
Se oli vauhdikas - ja rahakas, tuon ajan mittapuun mukaan - kuukausi Suomen Suurlähetystön remonttityömaalla.
Miten ihmeessä jaksoimme?
Illat ja osin yötkin "liikenteessä", ja aamulla varhain taas työmaalle?
No, nuorena jaksaa...
National -hotelli eli "Natikka", Metropol -hotelli sekä tietenkin Inturist -hotellikolossi olivat kantapaikkojamme. Rinteen Jussin kanssa.
Eero Pentti Juhani Rinne.
Eräänä iltana törmäämme aulassa Antti Nurmesniemeen!
Hän on jonkun jenkin kanssa, kaikesta päättäen ison asiakkaansa.
Ja sen huomaa.
Ei liikene Antilta aikaa meille - seurusteluvelvollisuus asiakkaan kanssa vie kaiken huomion.
Seuraava Vuokko ja Antti -kohtaaminen Kastrupin lentokentällä, Tanskassa, vuonna 1980.
Olin palaamassa puolen vuoden kibbutsi -reissulta Israelista.
Koneen vaihto Kastrupissa.
Väsymys ja nälkä totaalista luokkaa, edellinen yö oli mennyt Tel Avivin lentokentällä valvoessa.
Rahat totaalisen finississä.
Odotushallissa: Vuokko ja Antti!
Melko suurieleisesti käyttäytyivät, jäi vaikutelma että olivat palaamassa Brasiliasta, jossa tuolloin lienee sijainnut Vuokko -myymälä.
Lymyilen nurkassa, ei tee mieli mennä juttelemaan.
Varsinkin Vuokko marssii niin tomeran ja määrätietoisen näköisenä...
Antti purjehtii siinä Vuokon vanavedessä..
Koneessa emme kohtaa, heillä lienee ollut ekan luokan liput.
Ihmetytti tuolloin, ja pitkään sen jälkeenkin, mitä järkeä ja mahdollisuuksia jollain Vuokon kaltaisella puuvillamekko -tuotteella olisi Brasiliassa?
Vauhtisokeutta? Suuruudenhulluutta?
No, konkurssihan siitä sitten tulikin.
Itse asiassa kaksikin.
Ensin "oma" vuonna 1988, ja heti perään uuden ruotsalaisen omistajan Vuokko -konkurssi vuonna 1990.
"Kansainvälistymistä kansainvälistymisen vuoksi...".
Toki oisinhan miekii voinut 80- tai 90 -lukujen hurjina menekkivuosina hilata jonkun postikorttitelineen vaikkapa Njuu Jorkkiin.
Pitkästen postikortteja olisi takuuvarmasti mennyt kaupaksi Isossa Ompussakin.
Ja talous ollut sitä myötä kuralla - korkeiden matkakulujen vuoksi.
Kiinnostavaa sinänsä, että kuvio "postikorttitelineitä Njuu Jorkkiin" on sittemmin tullut uniin.
Varsin elävästi, Nykki ihan katu kadulta ja talo talolta.
Viimeisen kerran kohtasin Antin joskus 90 -luvun loppupuolella, Seutulan ( anteeksi - "Helsinki - Vantaan" ) lentokentällä.
Nähtävästi odotteli Vuokkoa jostakin maailmalta.
Pysähdyimme vaihtamaan jonkun sanan.
Varjo vierahti Antin kasvoille kun hän kysyi, äkkiä mietteissään:
"Mitenkäs se Matti...?".
Vastasin jotakin ympäripyöreää silloin jo vakavasti sairastelleesta, eronneesta MAP:sta.
Vuokon näin viimeisen kerran joskus 2000 -luvun alussa Helsinki 10 -postikonttuurissa.
Oli, jo iäkäs yksityisyrittäjä, jotakin asiaa hoitamassa.
Yksityisyrittäjät ovat tuollaisia.
x
Niin että tokihan tämä näytely oli nähtävä.
x
Kävipä tuuri.
Tänään, lauantaina, on Designmuseossa kello 14.00 alkava ilmainen esittelykierroskin.
Vuokon ja Antin tuotteet on eroteltu eri huoneisiinsa.
Poikkeuksena muutama yhteinen aikaansaannos.
Kulosaaren Hopeasalmentien studio/asunnon Antin muotoilemat divaanit ovat Vuokon päällystämät.
Samoin Antin "Pehtoori" -kahvipannujen väritys Vuokon käsialaa.
Molemmat yhteistyöt toimivia konsepteja.
Opastus tarjoaa uutena tietona Antin varhaisvaiheista työllistymisen Viljo Revellin toimistossa.
Etelärannan Palace -talon (ent. Teollisuuskeskus) sisustussuunnittelun.
Näytillä on tuo tunnettu saunajakkara.
Mikähän siinä on, etten tuohon ole koskaan saanut makua?
Muistuttaa niin ilmiselvästi WC -pöntön kantta.
"Antti" -puhelin sivuutetaan kierroksella vaieten.
Hyvä niin.
Sehän oli ihan karmea.
Helsingin metroakin käsitellään.
Oppaan mukaan tavoitteena oli selkeys, tilavuus jne.
Onnistuminen!
Vuosikymmeniä on jo kulunut metron käyttöönotosta, eikä konsepti ole mitenkään vanhentuneen oloinen.
Jopa tuo oranssi väri on ihan ok - kaiken härmäläisen harmauden keskellä.
Kierroksella tulee taas ilmi, että Antin suuri nuoruudenhaave oli nimenomaan kuvapuolella:
Dokumentaristiksi tai valokuvaajaksi.
Valokuvaus säilyi hänellä matkassa koko elämän ajan.
Osa näyttelyn kuvistakin on Antin.
Yksi seinä on kokonaan varattu Antin kuville, nk. "vapaata valokuvausta".
Aivan hirveää settiä.
Sanalla sanoen: Näppäilyä.
Pahimman sorttista sellaista.
Valokuvaus...
Jos ei muotoilun taiteilijaprofessori kykene vuosikymmeniin tuottamaan Antin sutaisuja kummoisempaa matskua...
Osoitus vaan siitä, miten vaikeata valokuvaus - kaikesta näennäisestä helppoudestaan huolimatta - on.
Antin räppäilykuva -seinän vieressä pyörii Antti -video.
Jonkun 1975 muotoilunäyttelyn avajaisia tms.
Kas! Tuttuja saapumassa Ateneumiin!
Legendaarinen toimittaja Mirja Sassi Miisa-tyttärineen!
Taivaan vallat, miten nätti Miisa onkaan tuolloin 27 -vuotiaana ollut!
Tunsin hänet, enkä muistanutkaan miten komea Miisa - nuorena (52 vee ) edesmennyt - oli ollut.
Yhden näyttelysalin sivuhuoneessa pyörii Antti ja Vuokko -video.
Näköjään YLEn tuotantoa vuodelta 2005.
Tuolloin jo leskeksi jäänyt Vuokko käy nuorenparin ensimmäisessä yhteisessä kodissa, jossakin itä-Helsingissä, muistelemassa.
Kyse on työläistaustaisen Vuokon nuoruudenkodista
Jonkinlainen melko vaatimaton sodanjälkeinen omakotitalo, jonka yläkerrassa - Vuokon vanhempien talossa - pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti sijaitsi.
Kovin olivat vaatimattomat nuo lähtökohdat Nurmesniemilläkin.
Kas!
Ohjelmassa tutun näköinen henkilö kertoo muistikuviaan yhteisistä opiskeluajoista Vuokon kanssa Ateneumissa 40 -luvun lopussa.
Mutta sehän on teinivuosien parhaan kaverin, Jussi Rinteen äiti Liisa, os. Hurtta!
Vuosikymmenet ovat vierineet, jo ohjelman kuvausvuonna 2005.
Liisa on tyylikkäästi harmaantunut ja puhelee eloisasti, kuten aina.
Jotenkin muistelinkin, että Liisa kuului myös Nurmesniemien tuttavapiirin.
Nyt käy ilmi, että hän oli Vuokon kanssa erittäin läheinenkin, silloin 40 -luvun lopussa.
Liisalla on tallella joku Vuokon kirje, jota luetaan.
Kehuu Vuokon huumorintajua ym.
Ohjelman kuvituksena myös vanhoja valokuvia - miten kauniisti nuori ja laiha Liisa kuvissa hymyileekään.
Minä tunsin hänet vain keski-ikäisenä perheenäitinä.
Tuo sodanjälkeinen sukupolvi oli niin täynnä energiaa, eteenpäinmenon riemua!
Ei silloin tunnettu "masennusta", ylipainoa, muita mielenterveysongelmia jne. - haluttiin Elää!
Liisan tarinasta käy selville, että tuolloin tunnettiin suoranaista nälkääkin - siitä kuvissa esiintyvien nuorten hoikkuus.
Huh-huh!
Nyt on sitten ylipaino eri kerrannaisvaikutuksineen yksi kansakunnan polttavimmista ongelmista...
Liisa kertoilee, että oli Ateneumissa valinnut nimenomaan kuvaamataidonopettaja -linjan, "äitinsä kehoituksesta".
"Taloudellisista syistä"... 😉
Järkevää, kyllä - kuten tietty avioliitto Pentti -insinöörinkin kanssa... 😉
No, Liisastahan tuli sittemmin jopa Meilahden Yhteiskoulun rehtori...
Mutta kas!
Viereeni täällä Designmuseon elokuvanäytöksessä istuutuu tuttu hahmo - sehän on takavuosien politiikko Rosa Meriläinen!
Hänet muistamme tuosta legendaarisestä tunnuslauseestaan "Vittu haisee hyvältä!".
Taisi käyttää rintanappia, johon em. lause oli kirjoitettu.
Sitten se huumekohu - kiisti tosin kaiken, ja taisipa pyörtyä kesken haastattelun, kun aiheesta tivattiin.
Wikipedian mukaan Rosa koki "tulleensa kiusatuksi" Eduskunnassa.
Kansanedustajuuden ajasta hän oli neljä (4) kuukautta sairaslomalla, sekä kahdeksan (8) kuukautta äitiyslomalla.
Kaikkien muiden lomien lisäksi, siis.
Hyvin pyöri lomat!
Tulee huume -kohusta mieleen suur - valehtelija Bill Clintonkin:
Pössyttelyistään selitteli, "jottei vetänyt henkeen".
😉
Rosa lienee sittemmin löytänyt sen oman leipäpuunsa jostakin kylddyyri -alan järjestöstä.
Niinhän ne kaikki.
Varsinkin nuilla has-been -naispoliitikoilla on aivan ilmiömäinen kyky löytää hillotolppia eri järjestöistä ja yhdistyksistä..
Julkisrahoitteisista, tietty.
😉
Ei Rosa jaksaa ohjelmaa katsoa kuin muutaman minuutin.
Kehuttuaan Vuokon siirtyy Liisa ohjelmassa käsittelemään "Vuokon tavattoman pientä lähipiiriä", kuten hän ilmaisee.
Hän alkaa puhumaan Nurmesniemien lapsettomuudesta.
Hän käyttää sanaa "trauma".
Ihmetyttää kovasti, toisten ihmisten yksityiselämän ruotiminen moisella tavalla.
Kunnes samassa ohjelmassa vähän ajan kuluttua Vuokko itse käsittelee teemaa.
Kertoo avoimesti lapsettomuuden syynä olleen jonkin pieleen menneen umpisuolileikkauksen tms.
"Siinä meni mun lapset!".
Liisa puhelee lapsettomien kovasta kohtalosta "kun lapsia ja lapsenlapsia ei ole läsnä...".
No, minä tiedän jotakin - liikaakin - hänen omasta osastaan.
Olihan Jussi -poika (R.I.P.) pitkään tosiaankin paras frendi...
Helsingin yöelämän eräs legendaarisimmista boheemi -hahmoista, jonka huippuvuodet ajoittuivat jonnekin 80- ja 90- luvuille.
Ennen totaalista alkoholisoitumista ja muutakin rappiota...
Ismo Alangon biisi "Taiteilija -jäbä" kertoo Jussista.
Jussilla oli momentuminsa.
Joidenkin vuosien ajan.
Pitkä, komea, karismaattinen, hauska, omalla tavallaan sivistynyt ja lahjakas heppu.
Monasti on tullut vertailukohtana mieleen sellaiset tyypit kuin esimerkiksi Pink Floydin Syd Barrett tai sitten Evelyn Waughin "Menneen maailman" Lord Sebastian Flyte.
Osittain.
Verraton seuramies!
Seurustelu -upseeri!
Sitten kun tyttöjä alkoi rampata Jussin Haukilahden -boksissa, virkkoi Liisa:
"Pidä varasi, joku tai jotkut noista hoitaa vielä itsensä raskaaksi!".
Miten oikeassa Liisa olikaan.
Eikä Jussista miksikään isukiksi koskaan tietenkään ollut - mies, joka ei pystynyt elättämään edes itseään...
Jussi näkyy netin mukaan siirtyneen viime vuonna ajasta ikuisuuteen.
R.I.P.
Eli siis 66 -vuotiaaksi.
Aika hyvin mieheltä, joka jo joskus 1983 (?) aprikoi, että kolmekymppiset ovat elämäntapansa johdosta viimeiset tasavuotensa.
"Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?". - V.A. Koskenniemi: Haudoilla kulkiessa
Lapsista voi toki olla iloa - jos kohta murhettakin.
Valtavaa, monasti musertavaa murhetta.
Ai niin...
Ällistys oli valtaisaa luokkaa, kun kerran netissä surffaillessa löytyi kuva Liisan (kansanedustaja Mikko Hurtan, ent. Schreck, tytär), ja Jussin esi-isästä, Tampereen kunnallispormestari Karl Hjalmar Schreckistä, 1857 - 1921.
Herra paratkoon sentään!
Kuvastahan katsoo - Jussi!
Yhdennäköisyys on hämmästyttävää!
Komea, jugendia edustava "Schreckin talo" ( Georg Schreck, 1902 ) sijaitsee oman kulkureitin varrella Tampereella, Huhtimäenkadun kulmassa. Tulee ohitettua kymmeniä kertoja vuosittain.
Siinä kohtaa on mäki, jota ylös pitää fillari taluttaa.
Varsinainen helmi ympäröivien uusien rumilus-talojen keskellä.
Niin se vaan menee - esi-isiään ei pääse pakoon.
He katsovat meitä vielä sukupolvien ja vuosisatojen päästäkin.
Nykyään usein - netistä.
On hetki muistella Rinteen Liisaa.
Hän oli meikäläiselle aina kiva ja reilu - kymmeniä kertoja ja vuosien ajan tuli vierailtua heillä Haukilahdehden -rivarissa.
Eikä missään koskaan senkään jälkeen ole tarjottu niin hyvää KANAA kuin kerran Rinteillä.
Aivan suussa sulavaa herkkua.
KANAhan oli vielä tuolloin Suomessa hieno tuote, lihansyönti kokonaisuudessaan paljon vähäisempää kuin nykyisin. Raha -syistä.
Nyt kun sitten meillä on BROILEREIDEN tehotuotantoa ja hinnat suhteellisesti paljon alhaisemmalla tasolla...
Broileri maistuu - tuohon entiseen KANAAN verrattuna - ihan puulta.
Kesällä 1974, maataloustöistä Gotlannista palatessa, sattui Liisa ystävättärensä Paula Häiväojan kanssa samaan laivaan.
Kutsuivat pöytäänsä, ja tarjosivatkin jotakin.
Ei tarvinnut nähdä nälkää, kuten muuten olisi.
Ylioppilaslahjaksi, seuraavana vuonna, lahjoitti Liisa mulle kirjan: Herman Hessen "Lasihelmipelin".
Tuohon aikaan Hessen kirjat olivat muotia.
Vielä 80 -luvun puolella tuli Liisalta, Pentti -puolisolta ja heidän hyvältä ystävältään valokuvaaja Jukka "Väiski" Väisäseltä kortti Rukalta.
Viimeinen kohtaus Liisa Rinteen kanssa:
Ehkä jotakin 80 -luvun loppua.
Vanhempien nuoruudenystävällä, taiteilija Seppo Mattisella - muutti Tanskaan jo 50 -luvulla - on näyttely synnyinkaupungissaan Helsingissä. Yrjönkadun galleriassa.
Olen juuri astunut sisään, kun Liisa ilmestyy paikalle.
Tervehtiessämme hän nopeasti toteaa:
"Mutta kun sulta on aina puuttunut tämä kuvallinen puoli..." (tarkoittaa "kuvallista sivistystä").
Hätkähdän.
Olenhan jo tuolloin toiminut vuosia postikorttien - siis kuvien - parissa niistä leipäni ansaiten.
Omaa "kuvatuotantoakin" oli jo tuolloin - nimittäin filateelisten matkamuistojen, nk. "maksimikorttien" valmistusta.
"Maksimikortit" olivat eräänlaisia postikorteista, postimerkeistä ja leimoista sommiteltuja kokonaisuuksia.
Parhaaseen aikaan niillä oli jopa oma myyntiteline Helsngin Akateemisen Kirjakaupan tiloissa, loistavalla paikalla.
Kauppakin kävi, joten kuten.
Sittemmin alkoi oma postikorttituotanto - jokunen miljoona kappaletta on myyty. Tai siis ostettu.
Pari kuvateostakin tuli kustannettua, pääosin kuvattuakin.
Ensimmäinen loppuunmyyty, toinen lähes.
Painokset kuvateoksille poikkeuksellisen suuria, 2500 kpl per opus.
Pidin kovasti Kansanvalistusseuran Kirjeopiston kurssista "Sommittelu- ja värioppi", josta tuli erinomainen todistuskin. Opettaja kehui.
Mutta kuvaamataidonopettaja Liisa töräyttää, että "sulta on aina puuttunut tämä kuvallinen puoli".
No, kerrankos ihminen - itse kukin - lausuu jotakin harkitsematonta. Tahi tietämätöntä.
Tässä Ylen vuonna 2005 tuottamassa ohjelmassa Vuokko kertoilee myös "hiihto" -harrastuksestaan.
Tarkoittanee laskettelua.
Sveitsissäkin tuli kuulemma käytyä, useaan otteeseen...
Juuri niin.
Tässähän on taas pähkinänkuoressa tämä Suomen menestystarina.
Klaukkalan mäestä Sveitsiin!
Eivätkä Nurmesniemet todellakaan olleet ainoat...
Edelleen Vuokko kertoilee vuosikymmeniä jatkuneesta loistavasta yhteistyöstä, työtoveruudesta ja rakkaudesta Antin kanssa...
Mutta takaisin, Arvoisa Lukija, näyttelykierrokselle.
Vuorossa on Vuokko -osio.
Ensimmäisenä kiinnittää huomio, että tärkein Vuokko -kuva loistaa poissaolollaan.
Nimittäin Matti A. Pitkäsen mustavalkoinen muotokuva "Maria". Jostakin 50 -luvulta.
Aivan ikoninen kuva, aikoinaan lukuisissa kansainvälisissä näyttelyissä palkittu.
Siis siihen aikaan, kun näyttelyitä vielä järjestettiin ja ne merkitsivät jotakin.
Esillä on Vuokon nuoruuden -työ.: Tibet.
Miten hienosti Vuokko onkaan kiteyttänyt Tibetin olemuksen noihin väreihin!
Edes käymättä siellä, käsittääksemme!
Jokapoika -paitoja (1957) esitellään runsas valikoima eri värisiä.
Kankaan kuosista tulee juttua.
Totta on, että Jokapoika -paidat ovat klassikkoja.
Aniharva, jos mikään, alan tuote on säilyttänyt mallinsa muuttumattomana sekä asemansa ja yleisönsä yhtä pitkään: Vuosikymmenien ajan.
Paitsi että...
Jokapoika -paidan laatuhan on romahtanut - kuten tietysti kaupallisesti valmistetuista tuotteista suurimman osan.
Lähes kaikkien.
1960 -luvun jämäkkään kankaaseen verrattuna nykyiset ovat ihan paperia.
Missäköhän paidat valmistetaan?
Marimekko Oy ilmoittaa kotisivuillaan vähän sen "Ilman oikeudenmukaisuutta jatasa-arvoa ei ole iloa" - löpinän (juuri nuin kirjoitettuna ) alla jotta
Suomen osuus valmistuksesta 8%.
Kaiken sen tavanomaisen vastuullisuus -höpötyksen keskellä, siis.
Niin, ei siitä montaa vuotta ole, kun Marimekko -tuotteet valmistettiin - Sulkavalla ja Kiteellä!
Entä Jokapoika -paitojen nykyhinta?
Marimekon verkkokaupassa haarukka 87 - 170 euroa.
Huh-huh!
No jo on!
Oma nykyinen tuli ostettua alesta Rovaniemen SampoKeskuksen myymälästä joskus 2000 -luvun alkuvuosina.
Ale -hinta muistin mukaan 52,- euroa.
Paita on toistaiseksi käyttämätön.
Ei ole tullut raaskittua laittaa päälle, eikä ole oikein sopivaa tilaisuutta ja paitaan sopivia muita asusteita ollut.
Mutta tarkoitus on keväällä pukeutua JokaPoikaan!.
Nykyisen Marimekon kotisivut ovat kyllä kiinnostavaa selailtavaa. Kaikessa hurskastelevassa jeesustelussaan.
Esimerkiksi Jokapoika -osiossa kymmenestä (10) nuoresta paitamallista (ovatkohan ne kaikki eri ihmisiä? 😉) yksikään ei ole kantasuomalainen.
Kaikki ovat aasialaisia tai mustia.
Sillä lailla!
Hyvä, Suomi!
Ylipäätään Marimekon saitti on vastenmielistä katsottavaa ja luettavaa.
Kaikkine "vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo" -lässytyksineen.
Paitsi että hallituksen puheenjohtaja ja firman suuromistaja Mika Ihamuotila tarjosi hyvää viihdettä tässä parisen vuotta sitten juuri nuiden jeesusteluiden suhteen.
Silloin oli teemana joku Kiinaa vastaan suunnattu boikotti, uiguurikysymyksen tiimoilta.
Marimekkokin oli alussa tiukkana, mutta lievensi sitten linjaansa ihan oleellisesti.
Johtaja Ihamuotilalta kysyttiin pakituksesta telkussa.
Voi miten mestarillisesti hän osasikaan kiemurrella asian suhteen, aivan kuin paraskin poliitikko!
Tuota oli ilo seurata!
Ai niin...
Hauska tapaus jostakin 15 vuoden takaa...
Marimekon tiloissa tilaisuus meille Helsingin Osakesäästäjien jäsenille.
Kierros valmistamon puolella. Siis sen vähän, mitä tuotannosta on jäljellä.
Pikkupurtavaa ja kahvia edustustilassa. Ryhmän koko ehkä noin 40 henkilöä.
Silloisen toimarin Mika Ihamuotilan esitys.
Salskea, fiksu, hyväpuheinen kaveri.
Istumme takarivissä erään satunnaistuttavan kanssa.
Äkkiä ällistymme, kun tj. Ihamuotila ottaa meikälaisen kohteekseen.
Ihamuotilan juttu kulkee jotenkin näin:
"Niin ja erinomaisen sympaattista, että myös nuoret miehet ( Kiitos! Olin silloin jo noin viisikybänen!) ovat ottaneet Marimekko -tuotteet omakseen!".
Kestää hetken ennenkuin tajuan, mitä hän tarkoittaa:
Mullahan on Virosta hommattu aito Venäjän armeijan tasaraitainen "Telnjaska" -paita farkkutakin alla näkyvissä!
Periaatteessa siis sama malli kuin ranskalaisilla merimiehillä ja Venetsian gondoliereillä.
Marimekon toimitusjohtaja pitää sitä omana tuotteenaan!
Annika Rimalan "Tasaraita" -paitana!
Onneksi Ihamuotila jatkaa toisiin teemoihin eikä totuus tältä osin paljastu - miten noloa se olisi hänelle ollutkaan!
😏
Tästä pääsemmekin asian ytimeen:
Tuohon aikaan Viron ja Latvian army -kaupoissa nuo "Telnjaska" -paidat maksoivat luokka 12 -13 euroa kipale.
Marimemkon Tasaraita -paidat nyt sitten moninkertaisesti enemmän.
Tätä kirjoitettaessa Marimekon saitilla neekerimallin esittelemä pitkähihainen "Tasaraita" -paita 110,- euroa!
Sitäpaitsi "Tasaraita" -paidat ovat ihan ohuita - "Telnjaskat" paksua ja lämmintä puuvillaa.
Sama tuote (tai lähes sama).
Hintaero moninkertainen - syynä tuo kuuluisa "Finnish Design".
Järkee vai ei?
Justinsa niinku joku vuosi sitten Fiskarsin "käsityöläiskylässä".
Siellä oli joku paikallisten "taiteilijoiden" näyttely. Vitriinissä kaulakoru.
Lasiset, monenkirjavat helmet.
Hinta useita kymppejä.
Olin että HÄH?
Juurihan olin pari viikkoa aikaisemmin rantakojusta Thaikuista roudannut tuota samaa rihkamaa vosuille tuliaisiksi.
Melkein identtistä kamaa.
Hinta euron kipale.
Nyt onkin sitten hinta monikymmenkertainen, koska kyse on "Suomalaisesta muotoilusta", käsityötaiteesta!
Varmaankin kutsuu nuiden helyjen tekijä itteään "taiteilijaksi", ja mankuu valtion apurahoja.
Valtion taiteilija-eläke päälle, tottahan toki!
"Valhetta, valhetta valhetta on
kaikki laulut maan..." - Aale Tynni
Mutta takaisin taas, Rakas Lukija, näyttelyn opastuskierrokselle.
Isossa salissa kymmenien kolttujen ja mekkojen kokoelma Vuokon tuotantoa.
Tuo "Pyörre" on hyvä.
Nimittäin olisi oikean kantajan päällä, oikeassa tilanteessa.
Mutta vaikea kuvitella, missä tuo voisi tulla vastaan?
Pitäisi liikkua toisenlaisissa piireissä?
😉
No, aikoinaan näyttävän Arja Saijonmaan esiintymisasuna "Pyörre" on kyllä toiminut.
Sitten lyhyelle ja paksuhkolle Tarja Haloselle tilauksesta valmistettu eräänlainen kotelo...
Sekä valkea asuste jossa Saijonmaa esiintyi vastenmielisen, vanhan ylimyssuvun "demari"-moralistin Olof Palmen hautajaisissa...
Esittäen pateettisen hoilauksen "Jag vill tacka liiiiiivet...".
Hyi helkkari!
Nuo tilaustyöt olisi voinut jättää tekemättä.
Esittelykierros jatkuu Antti -osastolle.
Tuodaan esiin, että suomalaisten lasimuotoilijoiden (Wirkkala, Sarpaneva) 50 -luvun menestysten jälkeen Antti suunnitteli Venetsian Biennaalin 1964 Suomi -osaston omintakeisella tavalla.
Että Antti suri jo 80 -luvulla "kaiken katoavaisuuttta" eli sitä miten suuri osa hänen töistään katoaa - kysehän on nimenomaan sisustuksista.
Joita muutellaan.
Mutta, kuten edellä todettu, ainakin Pehtoori -kahvipannu on hyvä.
Kestää varmasti ajan armottoman testin. Jatkossakin.
Niin... Tuo Timo Sarpaneva. Sarpis.
Tulee mieleen, miten suuressa kiitollisuudenvelassa meikäläinen hänelle onkaan...
Maustekurkut!
Elämässä on joitakin nopeita, ohikiitäviä hetkiä, jotka jättävät sitten vuosikymmenten saatossa pysyvät jäljet.
Kuten se kerta, kun taiteilija Timo Sarpaneva puolisen vuosisataa sitten ilmestyi Kalevankadun studio/kotiimme.
Alkoi iltapävällä lipittämään valkkista MAP:n kanssa. Juttu herroilla luisti.
Sitten alkoi tekemään mieli huikopalaa, ja meikäläinen lähetettiin Annankadun HOKista hakemaan maustekurkkuja.
Palasin kurkkujen kanssa mietiskellen jotta tuo taiteilija -elämähän saattaa itse asiassa olla ihan mukiinmenevä vaihtoehto.
Niin tai näin - maustekurkkuja tuli kokeiltua, ja niistä muodostui elämanpituinen intohimo.
Eestissä asumisesta on se(kin) etu, että siellä on ihan marketeissakin loistava valikoima maustekurkkuja.
Esimerkiksi pippuri- ja valkosipuli -variantteja.
Suomessa taas vähänkään suuremmista kaupoista löytyvät ne avonaiset maustekurkku -hinkit.
Lisäksi aivan normi -Salestakin saa tsekkiläisiä ELKOn maustekurkkuja purkissa. Ihan jees, nekin.
Niin että pysayvän jäljen jätti tuo pikainen kohtaaminen Timo Sarpanevan kanssa.
Hauska yksityiskohta, että Marjatta Sarpanevan (ent. Svennevik) kirjassa "Timo Sarpaneva - Taide ja elämä" kerrotaan Sarpiksen maustekurkku -mieltymyksestä jo 60 -luvun alusta.
Ajoilta jolloin perheenisä Sarpis seurusteli lähes teini-ikäisen Jatta Svennevigin kanssa.
Jatta kertoo käyneensä usein tapaamassa Sarpista tämän ateljeessa "lounaalla", jossa oli tarjolla paistettua makkaraa ja - maustekurkkuja.
Samassa kirjassa toistuu Sarpiksen valkoviini -harrastus vuosien mittaan.
Taiteilijan mielijuomalleen antama nimitys: "Valkea viini".
Niin, traditiot kunniaan!
Mitäpä sitä hyväksi havaituja tapoja ja tottumuksia turhaan muuttamaan.
Tuo maustekurkku -Sarpis...
1926 -2006.
Kova vonkaaja.
Olisimme voineet olla taiteilijan kanssa napalankojakin, mikäli se nimittäin olisi arvon taiteilijasta riippunut.
Kun tuli T:n kanssa hengailtua, alkaen elokuusta 1974, kertoi neito:
Sarpaneva oli tuttu hahmo Wulffin "Kynäbaarissa", missä tuo nukkemaisen söpö (mutta sitäkin riettaampi) tyttö työskenteli.
Sarpaneva pyöri paikalla lähes päivittäin.
Käyntikortteineen ja ehdotuksineen.
Samoin piiritti Maestro muitakin Stadin keskustan liikkeitten myyjätär-kaunottaria.
Siis viisikymppinen, kansainvälisesti tunnettu lasitaiteiljamme.
T. oli kaksikymppinen.
Sarpiksella oli elämänsä tuossa vaiheessa sekä vaimo - jostakin 50 -luvulta - että rakastajatar vuodesta 1960, tämä Marjatta Svennevik.
Joka suhteen alussa vuonna 1960 oli 16 vee, ukkomies Sarpis 34 vee.
Sarpiksen juostessa Erva-Latvalan lähettitytön perään Rikhardinkadulla. Käyntikortteineen.
Seurasi "Pygmalion -kuvio".
Avoliitto Svennevikin kanssa 60 -luvun lopusta, avioliitto solmittiin vuonna 1997.
"Wulffin piirityksen" aikana Sarpiksella yhteensä kai 2 + 2 mukulaa.
Massiiviset talousvaikeudet - verot kun sattu jäämään maksamatta. Lisätietoja Marjatan em. kirjasta sekä eri haastatteluista.
Kaiken sotkun keskellä riitti Timolla siis puhtia käydä pikku myyjättäriä vonkaamassa.
Minun T:kin!
😉😉😉
Tuolloin Wulffin "Kynäbaarin" ykkösmyyjänä toimi muuten Irene Ubbesen, entinen valokuvamalli.
Komea nainen!
Vielä joskus 80 -luvun alussa kun hän asteli Manskulta Arkadiankadulle kotimatkallaan töiden jälkeen...
Huh-huh!
Voi pojat!
No, tuskinpa taiteilija Sarpaneva tuota Ireneä kuitenkaan rohkeni vokotella.
Olis voinu tulla ympäri korvia että roikaa!
😉😉😉
Mutta kuten sanotaan:
"Perheettömän on pakko yrittää" - mutta niin siis myös perheellisen.
Vaikka niitä perheitä olisi kaksinkin kappalein, kuten Sarpiksella!
Tai ehkä etenkin silloin?
😉😉😉
Tuo Jatan kertomus - siis hänen versionsa tapahtumista - Sarpis -suhteestaan on sinänsä kiinnostava.
Tykkäsin etenkin tuosta moninaisena polvetuvan stoorin loppuhuipennuksesta, alhainen limanuljaska kun olen:
Vanhentunut ja väsynyt Sarpaneva uhkaa laittaa Viron palkkamurhaajat Jatan perään.
Tai ei perään, ne olivat kuulemma jo ihan nurkan takana oottamassa...
Tavanomaista - tai ehkä vähän normaalia turbompaa - avioliitto -settiä, siis...
😉
Timon ja Jatan Love Storysta tulee etsimättä mieleen parikin "alan" perus -aksioomaa:
- "Avioliitto tuhoaa hyvänkin ihmissuhteen".
- "Aviovuode on rakkauden hauta".
Mitä Sarpanevan varsinaiseen tuotantoon sitten tulee...
Jatan kirjassa esitellään noiden 50 -luvun ikonisten lasiesineiden ohella paljon muutakin.
Piirroksia, maalauksia, vaatesuunnittelua jne.
Aivan sontaa.
Kaikki tämä siis mieheltä, joka kiistatta kykeni luomaan omassa lajissaan maailman kauneimpia, täydellisyyttä tavoittelevia lasiesineitä nuoruudessaan.
Mutta juuri näinhän se melkein kaikilla artisteilla meneekin.
Hyvää, kestävää tuotannosta ihan murto-osa.
Tavanomaista alalla jos toisellakin.
Nyt kun Sarpis -teemaan tuli juututtua saanemme, Rakas Lukija, vielä hitusen jatkaa aiheen parissa:
Munkkiniemen torni
Kenraali August Ramsayn 1840 -luvulla rakennuttama torni.
Tässä kiehtovan historian omaavassa rakennuksessa Timo Sarpaneva perheineen (siis se perhe nr 2.) asui 1970 -luvulla.
Olen käynyt Sarpanevien kotona!
Tosin heidän sieltä pois muutettuaan.
Syksyllä 1976 nimittäin tuli oltua duunissa Munkassa Eliel Saarisen "Kadettikoulun" remonttityömaalla.
Aamuisin fillarilla Töölöstä seiskaksi työmaalle. Jugend -linnaan!
Loka-marraskuun pimeydessä, sateessa, tuulessa ja kylmyydessä kiipeilyä Kadettikoulun katolla...
Rajua hommaa.
Joskus sitten ruokiksella tuli käytyä lähellä asustelevan luokkatoverin, Karri Henrikki Kokon luona kylässä.
Tämä runoilijaksi-itseään-tituleeraava kauppaneuvoksen poika (Apu-Lehti!) asusteli vielä kotonaan, Munkkiniemen Tornissa!
Karri kai opiskeli yliopistossa jotakin (estetiikkaa?), joten hän saattoi oleilla kotonaan vielä keskellä päivää.
Bruce ""The Boss" Springsteen oli tuolloin uutta ja tuoretta - Karri tarjosi sitä.
Sittemminhän Brucen hommat meni ihan humpaksi...
Mutta Munkkiniemen Tornissa tuli käytyä, yhtä kaikki!
Siirtyminen raksan ääri -olosuhteista hetkeksi kauppaneuvos -tason porvariskodin lämpöön jäi mieleen... Totisesti.
Kuten nekin nousut fillarilla sitä Meikun mäkeä Seurasaarentieltä Paciuksenkadulle, kun Urkin musta limusiini lipui vastaan...
Työpäivä oli Kekkosellakin presidentinlinnassa ohi, ja oli aika palata Tamminiemeen...
Tuo Karri Henrikki...
Viimeksi kun muutama vuosi sitten törmättiin, alkoi välittömästi puhelemaan eläke -kuvioistaan.
Oli ilmeisesti jo osa-aikaeläkkeellä.
Kehui, että toimi vuosia hyväpalkkaisessa toimittajantyössä (Suomen Kuivalehti), joten eläkekin on sen mukainen.
Lisäksi tarinoi harrastavansa sijoittamista.
Kuitenkin parisen vuotta sitten löytyi Karri Henrikki valtion elinikäisen taiteilijaeläkkeen saajien joukosta.
Samassa jaossa tuo himoittu lottovoitto myönnettiin musiikikineuvos Ilkka "Danny" Lipsaselle.
Tätä eläkettä pitää nimenomaan anoa.
Kauppaneuvoksen Yrjö Kokon (A -lehdet Oy) poika siis katsoi palveluksensa Suomelle olleen sitä luokkaa, että jo ennestään oman kertomansa mukaan hyvän työeläkkeen päälle piti saada vielä tuo jotain 1.400,- /kk. extraa.
Lottoava tuulipukukansa maksaa - tai itkee ja maksaa...
Maksaa tuosta "runoilija" Karri Henrikin sonnasta.
Enemmän minä saan hengenravintoa irti yhdestä Apu-lehden numbasta kuin "runoilija" -Karrin koko tuotannosta.
Mukaanluettuna ne tuhannet turhat, tietokoneella väsätyt netti -tuherrukset ("kuvataidetta...") herran saitilla.
Lottoava tuulipukukansa pakotetaan maksamaan taide-paskasta.
Nerokas systeemi!
Munkan "Kadettikoulu" lienee taas rempattu ja muutettu jonniinmoiseksi Luxus -kohteeksi.
Viinikellareineen, uima-altaineen...
Näin on Härmä muuttunut.
Ja kas!
Arkkitehtina toimii Sarpiksen poika Polo Sarpaneva!
Meikäläisellä on siis Sarpikseen useampikin yhteys:
- maustekurkku -kuvio
- Sarpiksen puolelta myttyyn mennyt napalanko -hanke
- Munkkiniemen Torni
- Munkkiniemen Kadetti
Ei huono!
(On kyllä vielä viideskin, mutta jätetään se tässä yhteydessä mainitsematta...),
x
"Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo,
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?". - V.A. Koskenniemi : Haudoilla kulkiessa
x
Ei oo helppoa elää, jos tietää liikaa.
Esimerkiksi tuosta Sarpiksesta.
Kun Jatta kirjassaan hehkuttaa monikymmenvuotista suhdettaan taiteilijaan...
"Työ- ja rakkaussuhdetta".
Tai Liisa...
Joka niinikään hehkutti tuossa Designmuseon filmissä äitiyttä...
Minä tiedän siitäkin liikaa.
Sekin taakka on niskassa, että tietää kenelle Antti viimeisillä voimillaan soitti...
Ei ole helppoa tietää liikaa!
Eikä ole helppoa olla julkisuuden henkilökään.
Kun niiden pitää sitten kaunistella asioita, ja saattaa se oma versionsa tapahtumien kulusta kaiken kansan tietoisuuteen.
Vaikka väkisin.
"Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Valhetta, valhetta, vain ne on -
mutta ne lauletaan.
Itsekin laulan vaikka en
usko sanaakaan". - Aale Tynni: Lasinen vuori
Yhtä kaikki...
Meidän pitää suhtautua suurella myötätunnolla tuota edellistä sukupolvea kohtaan.
Olivat 40 -luvun lopussa, Sodan jälkeen, nuoria elämäntaipaleensa alussa.
Rakastuivat. Menivät naimisiin. Lapsia alkoi tulemaan, niille kelle tuli.
Mikäs sen luonnollisempaa.
Mieletön draivi Suomen yhteiskunnassa 50 -luvun jälleenrakennuskaudella, 60 -luvullakin.
Firmoja perustettiin.
Töitä ja tarmoa riitti.
Kunnianhimoa riitti (toinen kysymys on sitten, milloin se menee överiksi...).
Elintaso nousi.
Kaikki meni eteenpäin!
Päinvastoin kuin nyt, kun kaikki on yhtä sotkua.
Ja yhä sotkuisemmaksi menee.
Ihan kaikki!
Kunnia edelliselle sukupolvelle!
Kunnia Vuokon ja Antin sukupolvelle!
Hehän tätä Suomea sodan jälkeen rakensivat.
Nyt sitten...
Käynnissä Suomen alasajo, tuhoaminen.
Naismaisteri -hallituksen johdolla.
Karmeata jälkeä.
Haittamaahanmuutto, korona -vedätys, ilmasto -hysteria, tolkuton, tolkuton, tolkuton velkaantuminen.
Kekkosen kaudella vastaavassa tilanteessa Iso Päällikkö nimitti hätätilahallituksen.
Tai virkamieshallituksen.
Nyt ovat nuo virkamiehetkin niin nössöjä, ettei heistä ole pelastajiksi.
Ainoa toivo olisi jokin valistuneen everstijuntan vallankaappaus.
Tai ei sentään...
Eivätköhän nuo upseeritkin nykyään keskity lähinnä tasa-arvo kysymyksiin...
😉
Finis finlandiae.
Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?
(Stockholm, Kulturhuset, Sergels torg 27.11.2022)
ArcticParadise.fi
Arvot kohillaan!
"Vaikka ihmiset kulkevat eri teitä eivätkä tiedä toisistaan, määrättynä päivänä he kohtaavat toisensa Punaisessa Ympyrässä" - Buddha
