25.10.2021

"VR luopui maskipakosta..." - mistä ihmeen maskipakosta?

 Mitä tää nyt on?

 

"VR luopuu maskipakosta..." 

Mistä ihmeen "maskipakosta"?

 

Eihän sitä ole tarvinnut viime kevään muutaman kerran jälkeen muutenkaan noudattaa, kun löytyi pari kikkaa:

1) 

Kannatti kondarin ohi kävellessä olla hörppivinään vettä pullosta.

Tulos: 

Kondari tuumasi, jotta tuo tosiaankin juo vettä, ja jätti paasaamatta maskista.

2)

Jos sattui kondari jotakin inisemään...

Ei tarvinnut kuin kaksi sanaa lausua:

"Terveydelliset syyt!".

Siihen loppuivat turhat maskihöpinät - paitsi tietenkin junan kuulutuksista, joissa maskeista jankutettiin BIG TIME.

Joka ikisen pysähdyksen jälkeen, ja monikielisesti. 

 

Sinänsähän koko maskinäytelmä oli arvoton.

Tieteellinen näyttö kyseisten ympäristöä tuhoavien muovirättien "tehosta" puuttuu edelleenkin. 

Ai niin...

Bangladeshistä saatiin vihdoin aikaan joku "tutkimus", joka asettui maskien kannalle. 

 

Toinen asia on, että osa rahvaasta on niin pimeää - etenkin naiset, nuo kullannuput - että tulevat käyttämään maskeja jatkossakin.

Jotkut jopa Finaaliin saakka.  

 

Google -haku:

Matkamiehen mietteitä VR:n maski politiikka  

 

(skannimine raudteejaama)

 

(Vallis Gratiae 25.10.2021)

shop.ArcticParadise.fi  

Post tenebras spargo lucem 

 

24.10.2021

Eino "Kopu" Ruutsalon filkkoja tänään Teemalla: Tissit ja Davidin tähti!

 

Ensimmäinen muistikuva Eino Ruutsalosta jostakin 70 -luvun aivan alusta:

Tuohon aikaan, noustessa Ateneumin leveitä portaita ylös, rappusten noin puolivälissä oli jotakin pientä postikortti- ym. myyntiä.

Sekä yksi Eino "Kopu" Ruutsalon nk. kineettinen 60 -luvun teos siinä pöydällä, erittäin hyvin esillä.

Tuota härveliä tuli katseltua kerran jos toisenkin... 

 

No, sittemminhän muuten Ateneumissa museokauppatoiminta vilkastui todella suuriin mittoihin.

BIG TIME.

90 -luvulla Taidekirjakauppa siinä alakerrassa, heti silloisen Cafe Ateneumin vieressä.

Kahvilasta sai lounastakin.

Mikä mahtaa olla nykytilanne?

No, jos lounasta ylipäätään saa, valistunut arvaus:

Jotakin vege -mössöä.

Semmoiseksi on touhu mennyt, Stadin ydinkeskustan naisvaltaisissa paikoissa.

 

Niin museokauppa kuin kahvilakin olivat erittäin suosittuja.

Väkeä liikkui ja kauppa kävi. Kuin jossakin maailman metropolissa ikään.  

Vetävimpien näyttelyiden aikana Taidekirjakaupassa parveili väkeä ihan mustanaan.

Hyvä että sekaan mahtui.

 

Taidekirjakaupa oli yli kymmenen vuotta todella hyvä asiakas, erinomainen.

Kamaa sinne sai kantaa kilokaupalla.

Mustepulloja, mustekyniä, uusiopaperituotteita, värikyniä jne. 

Ihan parhaita asiakkaita. 

 

Mutta hyvin toimiva kuvio piti lopettaa, ajaa alas.  

Viimeksi kymmenisen vuotta sitten kun siellä tuli uteliaisuutta käytyä, oli paikka vain varjo entisestään.


Jotain kalliita taidekirjoja lasivitriineissä.

Aivan kuin jotakin museoesineitä.


Siinä taisi käydä niin, että Taidekirjakaupan suosio oli liian hyvä.

Byrokraatit lienevät hokanneet, että kauppa kävi kuin siimaa - ja alkoivat rajut rajoitustoimet.

Ainahan löytyy "perusteluja", kun niitä tarvitaan.

"Pienen sälän myynti ei sovi Ateneumiin" tms.


Mutta kun kansa niitä halusi.

No, eihän se tietenkään kelpaa hallintobyrokraateille miksikään perusteluksi. 


Lienevät nyt kuitenkin sitten tyytyväisiä, kun hyvä vuokralainen katosi, ja viimeksi käydessäkin oli paikassa hiljaista kuin huopatossutehtaassa....

Tavoite saavutettu. 


Mutta takaisin Eino "Kopu" Ruutsaloon. 

Tai siis alkuperäiseltä nimeltään Eino Ruuth. Kotkan poikia. 

Nimi "Ruutsalo" kuulostaa heti siltä, että ei voi olla alkuperäinen härmäläisnimi.

Liian hieno, runollinen. 


Live -kontakti Helsingin yössä 1973. Tai 1974.

Synkintä, harmainta 1970 -lukua. 

Olemme luokkatoverin, Olli P.:n kanssa liikenteessä.

Siihen aikaan yksi Stadin menomesta sijaitsi Kasarmintorilla, siinä väliaikaiseksi tarkoitetussa rakennuksessa, jossa tuohon aikaan sijaitsi Finnish Design Center.

Alakerrassa joku kapakka. 

Jonotimme Ollin kanssa sisään, jotain 18 -vuotiaina.

Taakse jonoon ilmestyy yli 50 vuotias mies, yksin.

Tunnistan hänet jo kuvista taiteilija Eino Ruutsaloksi.

Legendaarisen Brondan vintin taiteilijaryhmän jäsen.

 

Olli on soossissa, ja alkaa soittamaan suutaan miehelle. Erittäin ikävästi ja rumasti.

Voi hyvänen aika sentään, miten joviaalisti  Kopu suhtautui!

Ei provosoitunut, vaikka provosoitiin. 

Itseään yli puolta nuoremman taholta. 

Kopu hoiti tilanteen huumorilla himaan. Tyylikkäästi.

Maailmanmiehen otteilla. 


En silloin vielä tiennyt, että kysessä on - paitsi nimekäs taiteilija - myös sotaveteraani.

Netistä löytyy kuvaakin Eino "Kopu" Ruutsalosta hävittälentokoneen ohjaimissa jatkosodan aikana, vuonna 1943.

Varmaakin Ruutsalo halutessaan olisi tuon Ollin pystynyt niittaamaan alta aikayksikön.

Mutta ei.

 

No, Ollista tulis sittemmin psykiatri.

Varmaan omissa aivoissaan on tyypillä ollut tutkittavaa kerrakseen.  


Seuraava, ja viimoinen, havainto Kopusta. 

Perämiehenkatu noin vuosituhannen vaihteessa.

Silloinen repro sijaitsee siinä Fazerin vanhassa tehtaassa, ja Kopu asioi talossa paljon. 

Hän on jo noin kahdeksankymppinen - mutta suorastaan häkellyttävän hyväkuntoisen oloinen.

Pitkä tukka, näyttää taiteilijalta - mutta ei miltään muka - "taiteilijalta".

Karismaattinen, rotevanoloinen mies. 

Vaikuttaa hyväntuuliselta - soittelee kännykällä.

Pirteästi vilkkuvat silmät. 

Aivan poikkeuksellinen kahdeksankymppinen, Suomen oloissa.  

 

Melko pian tulee tieto, että sympaattinen Ruutsalo on menehtynyt.  

 

Nuo tänään esitetyt Kopun 60 -luvun filkat Teemalla...

Voi hyvänen aika sentään, mitä soopaa.

Aivan hirveää matskua.

Mutta tietyllä tavalla jopa hellyttäviä - kaikessa kökköydessään.

Tämänpäiväisestä perspektiivistä katsoen edellisen sukupolven aikaansaannokset vielä 60 -luvultakin ovat todella lapsellisia yritelmiä.

Vaikka Kopukin näiden filkkojen valmistuessa oli jo aikamies. 

Sodanaikaisen hävittäjälentäjä -uran jälkeen työskennellyt Ruotsissa graafikkona, sieltä lähtenyt Jenkkeihin taideopintoihin.

 Paljon tehnyt elokuviakin, Pariisi -aiheisenkin jo vuonna 1955.

Ja sitten tällaista.   


12.00 - 12.05: Kineettisiä kuvia


"Kokeellinen" elokuva, onneksi varsin lyhyt sellainen. 

Matsku raaputettu suoraan filmille. Täyttä sekoilua.

Musiikki Otto Donner/trumpetti, Matti Koskiala/ rummut sekä toiset sen ajan jazzin nimimiehet. 

Parasta rainassa oli että se loppui.

No, jonkinlainen ajankuva, sentään. 

Hmmmm... 

Että tällaistakin on joskus ollut....


12.05 - 13.16: Tuulinen päivä 

Kankeatakin kankeampi, hieman "juonellinenkin" ajankuva 60-luvun alun Stadista, ja ennen kaikkea sen tapakulttuurista. 

Jäykkää oli.

Vaalealla neidolla panosuhde saaressa Yrjö Tähtelän kanssa, joka katoaa kaupunkiin.

Tyttö tätä etsimään, sotkeutuu uusiin panokuvioihin.

Keskiössä tumma, viiksekäs, ylikohtelias Jakob.

Tämä hurmaantuu tytön vaaleudesta.


Dialogia:

Jakob: "Ihailen vaaleaa kauneuttasi. Häiritseekö sinua, että olen juutalainen?".

Tyttö: "Pitäisikö sen häiritä?".


Ja eiku petiin...

Tissejä esiteltiin tuon ajan mittapuun mukaan varsin antoisasti.

Kiinnostavana sivujuonena erilaiset viittaukset juutalaisuuteen.

Ilmeisesti jossakin Kotkan satamassa kuvatussa kohtauksessa puiset varastorakennukset varustettu Davidin tähdillä. Viittaus keskitysleireihin. 

Samoin muutama juutalainen seisoskelee laiturilla käsittämättömissä merkeissä.


Rainassa muuten vilahtaa toinen legendaarisen Brondan taiteilija -yhteisön jäsen,  Arvo Summanen.-keskinkertaisuus. 

Arvohan asusti vuosikymmeniä Meilahdessa siinä Yrjö Kilpisen entisessä huvilassa.

Oli hyviä bileitä 70 -luvulla. Erittäin hyviä.

Tuolla tapasin ensimmäistä kertaa Carolus Enckellinkin, joka kalsareissaan ilmestyi jostakin sivuhuoneesta enkunkielinen  Che Guevara -pokkari kädessään. 

Jonkinlaisena Jeesus-Hippinä. 

Samassa talossa asusteli myös kuvanveistäjä Veikko Nuutinen - mieleenpainuva hahmo hänkin. 


13.19 - 13.25 Hyppy (Le saut)


Mies tutkii huopatossuja pitkään ja hartaasti.

Kurkistelee niiden sisään.

Ei kelpaa!

Kerta toisensa jälkeen.

Ei jatkoon!

Vihdoin löytyy kelvollinen pari.

Henkilö häipyy lumihankeen loikkimaan tasajalkaa hyviksi arvioimillaan huopatossuilla. 

Pätkä lopahtaa kuviin huopatossujen jäljistä lumihangessa.

Taidettako?

Vaiko naureskellen kyhätty läppä?


Välillä "stooriin" mukaan ympätty noita em. Korkan sataman numeroituja varastoja Davidin tähtineen.

Samoin Davidin tähtiä raapustettu filkalle.

Erilaisia tissikuvia tarjolla, runsaasti. 


"Musiikki" (anteeksi sanan "musiikki" käyttö tässä yhteydessä) Otto Donner sekä elektronisen musan pioneeri Erkki Kurenniemi.  

Kauheaa melua, tämäkin ääniraita.

No, ainahan "taiteilijoidenkin" pitää jostakin aloittaa - ja Henrik Otolta löytyy sitten myöhäisimmiltä vuosiltaan varsin hyvääkin settiä.

Paljonkin. 


Tästä pääsemmekin asian ytimeen.

Sekä Kopun "kokeelliset" rainat (nyt niitä ehkä kutsuttaisiin musavideoiksi tms.) että Henrik Oton musa ovat siis surkeita..

Mutta suhtautukaamme tuotoksiin myötätunnolla.

Molemmat mitä sympaatisemmat herrat olivat eräänlaisia aikansa "tienraivaajia",

Omilla osin hyvinkin kömpelöillä tavoillaan. 

Mikä merkittävää myöskin - eihän tuohon aikaan mitään apurahasysteemejä ollut. 

Olkaamme siis armollisia heille!


Eli tuulipukuinen lottokansa ei joutunut moista soopaa rahoittamaan!

Nythän tilanne "taiteen rahoittamisessa" on tyystin toinen.

Mutta ei nyt mennä siihen teemaan syvemmälle - voipi alkaa päätä särkemään!


Kopun tapauksessa on sitäpaitsi ainutlaatusita - toista esimerkkiä ei taida Suomenmaasta löytyä - että sodanajan hävittäjälentäjästä tulee ammattitaiteilija. 

Vieläpä usealla taiteen saralla painiskellut.

Kaikki tämä Härmässä, missä ihmisten ja tekemisten lokerointi on raivokasta. 

Mitä raivokkainta!


(skannimine kino)  


 (Naantali 24.10.2021)

shop.ArcticParadise.fi

Post tenebras spargo lucem

Naantalin kirkossa ei tiedetä kuka Johan Frisius oli - hautakiven kansi alttarin vieressä

 (kesken)

 

"Kuka oli Naantalin kirkon alttarin viereen haudattu Johan Frisius?.

 

Mainio juttu netissä Armonlaaksolaiselta paikallishistorioitsija Raimo Loviolta.

Selkeetä tekstiä, ja vieläpä kuva hautakiven paikasta.

Täytyypä käydä tsekkaamassa - varsinkin kun kyseinen herra Frisius taitaapi olla allekirjoittaneen varhaisempia esi-isiä... 

Muutama vuosisata sitten...

 😏

 

Vierailupäivä kirkossa on sunnuntai.

Kello  noin 11.30 - juuri sopivasti nk. "Jumalanpalveluksen" päättymisen jälkeen.

Kirkko on tyhjä.

Pari pappia - Väinö Linnan "Tunemattomassa" jermut rintamalla nimittävät heitä "papin-perkeleiksi" -

hääräilee alttarin tienoilla, samoin joku ilmeisesti kirkon virkailija.

Tuhtia porukkaa - kaikilla huomattavaa ylipainoa.   

 

Kas!

Tuossahan tuo Johan Frisius lepäilee, hautakiven alla.

Kaveri on makoillut satoja vuosia sisätiloissa.

Ei mikään turha heppu. siis.

Mahtava kunnianosoitus päästä kirkon sisälle goisaamaan.

Ainoana. 

Tuolla ulkona hautuumaalla monet Johanin aikalaisista ovat sensijaan kärvistelleet sateessa, kovissa pakkasissa.

Korkeintaan naakat sontineet haudoille. 

 

Herää kysymys:

Miksi juuri Johan Frisiukselle suotiin tämä kunnia? 

 

No, kun tuosa noita pappeja ja vielä tuo joku kirkon virkailijakin vielä pyörii, kysytäänpä heiltä:

"Tiedättekö kenen hautakivi tämä on?

Sanooko nimi Johan Frisius teille mitään?". 

 

Pelokkaita katseita.

Vilkuilevat  hätääntyneinä toisiaan.

Ei vastausta.

Ei sitten minkäänlaista.

 

Jaaha.

Peli on selvä.

Tämähän menee juuri kuten arvasinkin.

Täydellisesti kuten arvasin.

 

Vihdoin joku noista alkaa sopertelemaan:

"Tuota, tuota...

 Onko sulla hirveä kiire?

Voitko odotaa kymmenen minuuttia, niin menemme hakemaan tietoja?".

 

Suunnillee tässä vaihessa säntäsi naispappi tiehensä.

Soperrellen jotakin "kiireestään".

Käytännössä  pötki pakoon.

 

Niin, ja tietenkin nuo surkimukset "toimivat" ryhmässä.

Eihän tuon tason tyypeistä itsenäisiksi toimijoiksi olisikaan.

Miksi he muuten olsivat kirkossa "töissä"? 


Anteksi, Rakas Lukija, sanan "töissä" väärinkäyttö tässä yhteydessä!

 

Selvä.

Aivan nollatason sakkia, nämä Naantalin kirkon papit, plus tuo joku kirkon toimihenkilö.

 

He ovat "töissä" tässä kirkossa.

He kävelevät Johan Frisiuksen hautakiven ovin päivästä toiseen, lukemattomnia kertoja, vuodesta toiseen.

Eikä tule mieleen mitenkään tsekata, kenen hautakivi tuo on?

Kirkon ainoa hautakivi. 

 

No.

Tietysti - luonnollisesti  tuli lausuttua pari "valitua sanaa" tuolle seurakunnalle. 

Käännyttyä kannoillaan, ja marssittua pois.

Sinne jäivät taakse jupisemaan.    

Perisuomalaiseen tyyliin. 

 

Onko tämä Naantalin kirkon surkea keissi sitten jotenkin erikoinen?

Ei suinkaan.

Ihan normikeissi.

Nyky-Suomessa.

 

Ihmisiltä puutuu yleissivistys lähestulkoon täydellisesti. 

Oma-aloitteisuus, ripeys, uteliaisuus...

Väännetään vaan sitä omaa mutteria.

 

Selittelyihin ollaan kyllä valmiita satsaamaan - miksi  joku asia ei ole mahdollista. 

Kukaan ei enää ole valmis tai kykeneväinen toimimaan yksin. 

 

 Ei Suomea pelasta enää mikään. 

 

Finis Finlandiae.   

 


Google -haku:

Kuka oli Johan Frisius Naantalin kirkko

 

(Valis Gratiae 24.10.2021)

shop.ArcticParadise.fi

Post tenebras spargo lucem?

  

1.10.2021

Wong Kar-wain "In the Mood for Love" - pari pointtia



Olipa hienoa tänään päästä käymään Eerikinkadun Orionissa - ekaa kertaa vuosikausiin.

Entinen "olohuone", Suomessa asumisen ajoilta.

Etupäässä "Vanhoina Hyvinä Aikoina" - kun näytösten järjestäjän  nimikin kuului vielä "Suomen Elokuva-Arkisto".

Sitten alkoi värkkäily. Nimestä alkaen.

Sekä muutto pois mukavasta, nätistä, hyvin toimivasta Orionista.

Hirvittää ajatellakaan, millaista olisi käynti Keskustakirjasto Oodin Kansallisessa Audiovisuaalisessa Instituutissa.

Hyi helevetti!


Onneksi on perustettu yhdistys, joka jatkaa Arkiston toimintaa Orionissa.

Tuli heti ostettua "Cinema Orionin"  nk. klubikortti. 

Tosin meitä älyhärpääkkeettömiä taas rangaistiin - muovinen kortti vitosen kalliimpi kuin joku kännykkäversio.

Mutta tätähän riittää, ja meno eikun kiihtyy...


Vain muutama katsoja Orionin tutussa, kulahtaneessa salissa. Parveke suljettu.

Jos arvata saa, niin "turvallisuuden takia".

Missäpä tuota turvallisuus -mantraa ei nyky -Suomessa hoettaisi.


Melko hyvin oli In the Mood for Love kestänyt Aikaa - tuota Ylintä Tuomaria.

Harvinaista sinänsä, "elokuva" -nimiselle viihdeteollisuuden tuotteelle. 


Vieläkin enemmän kuin silloin parikymmentä vuotta sitten, herätti suoranaista ällistystä filkan kuvaus.

By Christopher Doyle. 

Aivan henkeäsalpaavaa kuvastoa.

Interiööreineen, valaistuksineen, kuvakulmineen, lavastuksineen... 

Puvustuksineen.

Ehtaa 60 -lukua - tuolloinhan meillä Härmässäkin oli hienoa.

Nyt... 

Olemme kaikki resupekkoja.

Valtaosalla sakista vieläpä "kulutusluotolla" eli siis velaksi hommatut rääsyt niskassaan. 

Made in Vinku-Intia -rätit ehtivät yleensä jo hajotakin, ennenkuin luottokorttivelkaa on keritty maksamaan. 

Kyse lienee siitä elintason noususta...

Kai. 😏


Sitten vielä...

Tupakoinnin estetiikka. 

Perkele, miksi tulikaan puolisen vuosisattaa sitten intissä lopetettua blaadaaminen?

Pitäisiköhän aloittaa uudelleen?


Miten Christopher Doyle tuon teki?

Perkele, kun melkein sataminuuttisen elokuvan melkein jokainen kuva on upea, itsenäinen taideteos!

Big Time.


Nyt toisella katsomalla tuli leffasta bongattua myös hauska yksityiskohta - avainasemassa olevan huoneen numerohan on 2046!

Siis Wong Kar-wain erään myöhäisemmän leffan nimi.

Josta poimittu sitaatti on ollut luettavissa tämän saitin etusivulta vuosien ajan. 

2046... Filmi, jossa on yksi yksi elokuvahistorian upeimmista, moniminuutinen kamera -ajo. 

Cinematography by Christopher Doyle. 


Sitten musa...

Toisella katsomis- eli kuuntelukerralla erotti jo muutakin kuin nuo sinänsä hienot Nat King Colen espanjankieliset biisit. Pehmeintä mitä kuvitella saattaa.

Nyt nousi esiin tuo leffan varsinainen teema -musa: Shigeru Umebayashin "Yumejis Theme".

Niin japanilaista, niin japanilaista, että!


Pohjattoman, pohjattoman surullista.


Onneksi tämäkin musa löytyy YouTubelta.


Pikkuisen hämäsi toisella katsomiskerralla tuo miespääosan esittäjä Tony Leung.

Tuli joskus viitisentoista vuotta sitten Parriisissa nimittäin nähtyä saman Wong Kar-wain heikko "Happy Together", pääosassa juuri Tony Leung.

lljetettäväää homostelua leffassa.

Meni vähän maku pois koko tyyppiin - tällä kertaa piti Orionissa aktiivisesti yrittää moiset sairaudet unohtaa.

Se melkein onnistui.


Mutta minneköhän Wong Kar-wai on kadonnut?

Ei ole artistista kuulunut mitään kohta vuosikymmeneen.


"In the Mood for Love"

Lopputekstin vapaa suomennos:


"MIes näkee menneisyyden kuin likaisen lasin läpi

Kaikki on utuista, vähän epäselvää

Hän näkee menneisyyden, mutta ei voi koskea sitä..."


(skannimine: udu)


(Karis Bibliotek 1.10.2021)

shop.ArcticParadise.fi


Postikorttikauppa juuri Sinulle, Nainen!

Ihmisoikeuksien jakamattomuutta kunnioittaen. 

Vastuullisesti, vähäpäästöisesti - tottakai! 

Ja rehdit Arvot kohillaan!