Huh-huh!
Santeri Alkion "Puukkojunkkarit" tarvottu Finaaliin asti!
Koville otti, mutta nyt on urakka ohi.
Kauan kesti, kuukausia.
Kyllä se työstä kävi!
Ei tota voinut lukea kuin parisen sivua illassa, sitten aina: Uni voitti, armahti.
No, hyvää unilääkettä, toki!
Se toki myönnettäköön.
Toisaalta...
Eikös Paavo Väyrynen - "alkiolainen" hänkin, kuulemma, kuten niin monet nyky -kepulaiset - kehuskellut lukaisseensa Santeri Alkion koko massiivisen tuotannon yhden viikonlopun aikana?
Vai oliko kysymys Dostojevskin tuotannosta?
Vaiko kenties sittenkin Volter Kilven "Alastalon salissa" -mammutista...?
Jota allekirjoittanut muuten sai kahlattua joskus aikoinaan satakunta sivua etiäppäin, kunnes voimat ja usko loppuivat...
Niin tai näin, kova lukija tuo Väyrys -Paavo!
Kristallinkirkkaaksi kävi, miksi Alkiota on nimetty "kansankirjailijaksi".
Kansankirjailija, totta tosiaan.
Pitkä on välimatka jonnekin Volter Kilpeen, Joel Lehtoseen, F.E. Sillanpäähän... Ilmari Kiantoonkin.
Nimittäin laadullinen välimatka.
Noin kaksisataa viisikymmentä sivua ryyppäämistä ja rähinöintiä.
Tyylilaji: Vanhahtava jankkaus.
Miljöö: Etelä-Pohojanmaan pikkukylät, joskus kai 1860 -luvulla.
Oikeastaan melkein ainoa uusi, yllättäväkin tieto kirjassa oli tuo körttiläisten rooli.
Emme tienneetkään, että tuolloin häjyjen ja körttiläisten välit olivat Pojojanmaalla noin tulehtuneet.
Aina joukkotappeluiksi asti.
Legendaarinen "Korvenloukon tappelu"...
Puukkojunkkarit saivat seipäillä varustetuilta körttiläisiltä nenäänsä!
Herran nimeen, varmaankin.
Tai niin...
Olihan tuokin yllättävää, kun varsinkin tarinan alussa kuvattiin häjyjen vierailuja piikojen luhdeissa.
Ennen muuta Järvelän Santran.
Kertomuksesta saa käsityksen, että sukupuoli"moraali" tuolloin Pohojanmalla on ollut varsin rento.
Järvelän Santran luhdin ovi kävi kuin käkikellon luukku.
Välillä kaksikin urhoa pyrkimässä jaolle - tilanteet kärjistyivät käsirysyiksi asti.
Lukijalle tulee mieleen:
Entä ehkäisy tuohon aikaan?
Entä sukupuolitaudit?
Jos meno kerran noin railakasta oli...
Uskomattomalta tuntuu touhu!
Huvittavaa, että vaikka Santeri tosiaan yllättää aikakauden railakkaan sukupuolielämän kuvauksellaan, käyttää hän puuhista ilmaisua "maata".
Kas kun ei "nukkua".
Tämähän on kyllä häveliäästä ja kaksinaismoralistisesta angloamerikkalaisesta kulttuurista tuttua.
Siellähän hässimistä kuvataan kiertoilmaisulla "to sleep".
"Did you sleep with her?".
😏
Jees jees!
"Nukuimme, tosiaankin, ja kuorsasimme!".
Sekin ihmetytti heti kirjan alussa, että miksi päähenkilön sukunimi on Karhu?
Esa Karhu.
Tyypillinen karjalainen sukunimi Pohojanmaalla?
Mitä järkeä?
Olisi ollut vaikka Hakala, Hakola, Jyllilä, Kasari, Peltoniemi, Luoma... Isotalo, Leikas, Jakku...
Mutta että Karhu?
Puukkojunkkarien pääjehuna?
Ei voi ymmärtää!
No, oli kirjassa yksi hyväkin kohtaus:
"Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa, kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo raastavaa kuumuutta. Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin. Jok'ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääniä ei kuulunut, vain iloisia, vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinän täytyisi pullistua ja nurkkain ratketa".
Kappas Santeria!
Kaverihan on aivan liekeissä tanssikohtauksesta!
Asian tekee erittäin mielenkiintoiseksi se, että esimerkiksi Aulis J. Alasen perusteellisen elämäkerran mukaan Alkio ei todellakaan ollut mikään parkettien partaveitsi, päinvastoin.
Kun kansankirjailijamme - silloin jo kuuluisakin - 1900 -luvun alussa saapui Helsinkiin johonkin "kirjalliseen iltaan", taisi olla Kaivohuoneelle (?), ja daamiksi valikoitui Maila Talvio, oli ilta kuulemma jäykkä.
Ei Santeria saatu houkuteltua rientoihin mukaan.
Mies oli tarkkailija.
Kuten melkein kaikki kirjailijat.
Niin, ja yksi käyttökelpoinen sanonta löytyy teoksesta, käytettiin kahteenkin eri kertaan:
"Kulkeella, vaan ei kerjuulla!".
Juurikin nuin!
Hyvä, Santtu!
Helpotus päästä nyt "Puukkojunkkareista" eroon, viimeinkin.
Enää on tuosta isoäidin nimikirjoituksella varustetusta Santeri Alkion Valitut teokset -kirjasta jäljellä viimeinen kertomus, "Murtavia voimia".
Stooria 1860 -luvun katovuosien Pohojanmaalta.
Kyllä sekin tulee jossakin kohtaan luettua, vaikka väkisin.
Sitäpaitsi aihe kiinnostaa, jopa.
Vedätään nyt kuitenkin välillä vähän henkeä.
Mauri Sariolan - aliarvostettu kirjailija - Susikoski -stoori "Pyykki on pantu ja pysyy" tuli jo aloitettua.
Niin, ja löytyihän Alkion Valittujen teosten ensimmäisestä kertomuksesta, "Mennyt", myös muuan hyvä kohta.
Se, jossa päähenkilö taivaltaa yksin sinne Laihian kirkonkylän lähelle, harjulle, kelailemaan elämäänsä.
Keski-ikäisen, sairaalloisen miehen pohdintoja.
Tyylillisesti muistutti erästä I.K. Inhan (s. Nyström) tekstiä.
Sitä, missä Into Konrad purjehtii yksin kesäiselle luodolle Helsingin edustalle, ja niinikään pohtii siihenastista elämäänsä.
Tyyliin "Tässäkö tämä nyt oli?".
Oho!
Tuliko heittäydyttyä tuttavalliseksi, kutsuttua Laihian Profeettaa, suurta Santeri Alkiota (s. Aleksander Filander), "Santuksi"?
Juu, kyllä.
Näin todellakin pääsi käymään.
Mieshän oli esi-isäni, suorassa polvessa.
Äidin äidin isä.
Jolta on epäilemättä tullut perittyä - tämän 100 % Santeri Alkio -nenän ohella - myös luonteenpiirteitä.
Hyvässä ja pahassa.
Voiko luonne periytyä?
Pohjalaisuus?
Sukupolvien yli?
Voivatko tunteet periytyä?
Niin..
Jos ei tuo Santtu -esi-isä niin kummoinen kirjailijana ollutkaan, olihan hänellä toki ansionsa muilla elämänaloilla.
Historiallinen fakta on, että juuri Santeri Alkiota on isolti kiittäminen siitä, ettei Suomesta onnistuttu vääntämään jonkinlaista pilipali -kuningaskuntaa..
Vaikka tuolloinen "oikeisto" J.K. Paasikiven johdolla niin kovasti yrittikin.
Lähettivät jopa valtuuskunnan Berliiniin Saksan keisarilta anelemaan jotakin pojistaan tänne kunkuksi.
Keisari Vilhelm Toinen ei ollut hankkeeseen halukas, mutta vastasi että jostakin Etelä-Saksasta löytyisi secunda -prinssi Friedrich Karl, joka joutaisi lähteä vaikka Suomeen...
Onneksi Saksan keisarikunta sitten romahti Ensimmäisen Maailmansodan tappioon, ja Suomen Kuningas -suunnitelma haudattiin lopullisesti.
Voi vain kuvitella, minkälaista teatteria meno Kuningas-Härmässä olisi viimeiset 100 vuotta ollut...😏
Ajatellaanpa vaikka Kekkosen hovia, lukuisine kuuluisine nk. "perässähiihtäjineen"...
Tuollaiset tyypit jos olisivat päässeet kuninkaallisen hovin liepeille hännystelemään, hääräämään, suhmuroimaan...
Auta armias!
Toisaalta...
Ovathan Härmälle riittäneet ihan hyvin nuo julkkikset ja missit - tuo osasto on vallan mainiosti kyennyt tyydyttämään osan kansasta kuninkaallis -himon.
Niin tai näin.
Sadan vuoden takaisista yksittäisistä suomalaisista poliittisista voimahahmoista tosiaankin juuri Santeri Alkiota on kiittäminen kuningashaave -hömpötysten torpedoinnista.
Ilkka -lehden perustaminen ja pitkäaikainen päätoimittajuus...
Toki muistelemme Santeria lämmöllä aina kun osingot kilahtavat tilille!
Viime vuonna summa oli 17,40 euroa brutto, eli osinkotuottoprossa n, 6,3!
Huikeaa, ollakseen kysymys media -alasta, etupäässä printistä. Auringonlaskun ala.
Lisäksi on huomioitava, että tuo Santerin 1900 -luvun alussa perustama Ilkka ( nykyään nimellä Ilkka-Pohjalainen ) on kestänyt aikaa erinomaisen hyvin.
Kun Helsingin pörssin päälistaa katselee, ei sieltä montaakaan vanhempaa, yhä toimivaa yritystä enää löydy.
Esi-isää ajatellessa tulevat mieleen hänen talousasiansa.
Perunkirjoituksessa ei löytynyt mitään isoa omaisuutta.
Toimi pitkään kai melko kohtuullisesti palkatuissa päätoimittajan ja kansanedustaja/ministerin töissä, mutta ei taloudellisista syistä kyennyt esimerkiksi matkailemaan Keski-Euroopassa, vaikka kovasti halusi.
Reissut rajoittuivat lähinnä Baltiaan ja taisi olla Puolan reissuun oliko se Valtiopäivien vai Eduskunnan aikana.
Sekä 1920 -luvulla, politiikan jo jättäneenä, Ruotsin -matkaan.
Toisaalta eihän politiikkakaan tuolloin sellainen hillotolppa ollut kuin nykyään.
Lisäksi Alkiolla oli elätettäviä, aikuisena, pikkuveljiensä jälkeenkin.
Hän huolehti äidistään kotonaan hyvin pitkään.
Toisen vaimon, Anna Faleniuksen, rampa sisar tuli myös taloon avioliiton myötä.
Niin, suomalaisuusmies Alkion toinen vaimo oli todellakin ruotsinkielinen. 😏
Vaikka miehellä oli jo lapsuuden kauppareissuilta isänsä kanssa Vaasaan kova vastenmielisyys kaikkea ruotsalaisuutta kohtaan.
Vaasan porvarien kohtelu oli ollut tylyä.
Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä yrittelemästä oppia toista kotimaista joskus 1910 -luvulla.
Päiväkirjamerkintä:
"Ruotsi alkaa sujua".
Santtu, jonka Juho isä toimi myös räätälin ammatissa, oli myös aina kuvista päätellen sangen huoliteltu pukeutumiseltaan.
Hänellä oli oma tyylinsä, todella herrasmiesmäinen.
Lätsä oli ikoninen.
Alkion tyyli ei ollut "isontalon-isäntämäinen", vaan sanoisimmeko "maalais-aristokraattinen".
Karismaa löytyi siinä määrin, että jollakin Sisällissodan jälkeisillä kutsuilla itse Mannerheim, jolla nk. "pelisilmää" varmasti oli, osoitti mielenkiintoa tätä pohojalaista "Talonpoikaisruhtinasta" kohtaan...😏
Kiinnostavana yksityiskohtana Alkio sittemmin 20 -luvun mittaan pettyi Marskiin pahemman kerran, nimittäen tätä "Operettikenraaliksi".
Sitten taas tuo Santeri Alkion elinikäinen päähänpinttymä, raittiusaate ja kieltolaki...
Voi Herran tähden sentään!
Raittiusasian nyt vielä jotenkuten voi ymmärtää, ottaen huomioon tuon 1800 -luvun lopun hillittömän dokaamisen Pohojanmaalla.
Sekä Santerin omakohtaiset, kovat kokemukst.
Isänsä, räätäli ja kyläkauppias Juho Filander (s. Leikas) lienee loppuvuosinaan ollut melkoinen "olutjuoppo". - Mutten tuon myöhäisemmän Filander -sukunimen latinankielinen kantasana "filum" tarkoittaa lankaa.
Jätti hyvin nuorelle Santerille paitsi velkaisen kyläkaupan myös pari huolehdittavaa pikkuveljeä.
Santeri klaarasi kovalla työllä sekä velat että veljiensä elatuksen, jopa koulutuksen.
Tuota taustaa vasten Alkion raittiusaate oli täysin ymmärrettävää.
Kun tuo viina-homma meni Pohojanmaalla niin överiksi.
Mutta idioottimainen kieltolaki!
Siinähän mentiin sitten vaan ojasta allikkoon, kieltolaki oli täysi katastrofi, mutta Alko jänkäsi asiaa ihan Finaaliin asti.
Mitkään lain toimimattomuutta todistavat seikat eivät hänelle riittäneet.
Meni kieltolakimiehenä hautaansa asti, kesällä 1930.
Saaden osakseen Pohojanmaan historian isoimmat ja komiammat hautajaiset.
Ai niin...
Alkiohan oli kätevä käsistään.
Meillä oli lapsuudenkodissa vuosikymmenet Laihian Profeetan nikkaroima kiikkustuoli.
Lujaa tekoa!
Missä kuljin kerran... Ja Santerikin...
(Nagu bibliotek 9.1.2022)
shop.ArcticParadise.fi
Ekovänligt vykortsproduktion.
Dessutom etisk!
