Kolme kertaa tuli tässä näyttelyssä vierailtua - tällä viimeisellä kerralla opastetulla (ilmaisella) kierroksella.
Opastuksen piti olla jo helmikuussa mutta oli peruutettu, jonkun lakon takia.
Just joo - sillähän se Suomi nousee: Lakkoilemalla!
Hyvä Suomi!
Kyllähän tuo nimi Volker von Bonin Volker von Bonin on toki (doch!) tuttu jo 60 - ja 70 -lukujen aikakauslehdistä.
Muotia, ruokaa, sisustusjuttuja....
Mutta nyt tuli valotettua herran omaa "vapaata valokuvausta" - kuvat syntyneeet etupäässä Helsingissä kuljeskellessa.
Sinänsä hienoa - niin moni ammattikuvaajahan ei vapaa -aikanaan halua kameraan edes koskea!
Kiinnostavat elämänvaiheet Volkerilla.
Lapsuudessa asui diplomaatti -isän työn takia Helsingissä. Deutsche Schule, sitten Sakuihin josta tosi nuorena vapaa-ehtoisena rintamalle Itään.
Aatelispojan vuosien sotavankeus Siperiassa.
Sitten mutkien kautta päätyminen valokuvaajan ammattiin, kohtaaminen Tukholmassa suomen-saksalaisen nuoruudenheilan Giselan kanssa, avioliitto.
Muutto Suomeen loppuelämäksi.
1950 -luvun alun kuvassa Volkerista Olympiakesän kuvauskeikalla saksalaiselle tilaajalle esiintyy pitkä, laiha, komea mies.
Kulkuvälineineen: Lentokone ja motskari.
Erittäin tyylikkäässä, pitkässä, mustassa nahkatakissa.
Kaulassa kamera - olisiko Leica?
Kuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen:
Siis tämä komea, jopa karismaattinen, terveen oloinen, varovaisesti hymyilevä nuori aatelinen on vasta muutama vuosi sitten vapautunut vuosien sotavankeudesta Siperiassa?
Ei todellakaan uskoisi.
Ei todellakaan käy kuvasta ilmi - ei mitenkään.
Toisaalta ihan samaa tulee ajatelleeksi, kun näkee kuvia keskitysleireiltä vapautetuista juutalaisista nuorista 40 -luvulla.
Kauniita, hymyileviä, terveen oloisia nuoria.
Esimerkiksi laivoissa matkalla Palestiinaan.
Ei todellakaan uskoisi, että he ovat vasta päässeet keskitysleireiltä.
Ehkä jonkinlainen selitys löytyy siitä, että Toisen Maailmansodan kurimuksen jälkeen hengissä selvinneillä - varsinkin nuorilla - oli niin valtaisa helpotuksen tunne ja elämänusko?
Mutta takaisin näyttelyyn.
Isoja valtaosin neliönmuotoisia mustavalkoisia suurennoksia.
Juuri neliönmuotoon matsku on alunperin kuvattukin - Volker oli intohimoinen Rolleiflex -mies, Suomeen asetetuaan.
Kyseinen hyväkuntoinen Rollikka komeilee eräässä vitriinissä näytilläkin.
Tuollaisen hintapyyntö viime viikolla Barcelonassa oli muuten 680 euroa...
Kuvat ovat hauskoja.
Paljon tuttua, kadonnutta Helsinkiä.
Tyylilaji on kepeähkö.
Huumoria on mukana.
Oma suosikki on kuva iki-ihanasta iki-suosikista, Jutta Ziliacuksesta, uikkareissa auringonottopuuhissa kalliorannalla. 1950 -luku.
Jutta oli ilmeisesti koulutoveri Deutsche Schulesta, ja Benediktin kanssa Giselan ja Volkerin perheystäviä vuosikymmenten ajan.
Olisiko niin, että (vaikenemiensa) kovien sotavankikokemusten jälkeen muodista kiinnostunut Volker nimenomaan halusikin - vastapainoksi - edustaa "kevyttä" linjaa.
Se olisi tavallaan loogista.
Mutta, mutta...
Tässäkin vuosikymmenien takaisten mustavalkoisten kuvien näyttelyssä herää se sama kysymys, kuin monissa mussakin vastaavissa...
Kun kuvia katsoo, ja mietii miltä samoista aiheista nyt otetut kuvat näyttäisivät nykytekniikalla...
Väreissä.
Miltä nuo samat kuvauspaikat nykyään näyttävät, rakennetun ympäristön muututtua...
Ihmisten vaatteet, autojen mallit...
Tulos:
Eivät juuri miltään.
Mustavalkoinen Rollei -formaatti ja "ajan patina" , "nostalgia -lisä" luovat tällekin kuvastolle sen lisä-arvon, jota ilman tämä tuotanto olisi perin vaatimatonta tasoa.
Näppäilytasoa.
Kiinnostava detalji von Bornien henkilöhistoriasta tulee oppaan tarinoista esille:
He asuivat elämänsä loppuun asti Lauttasaaressa vuokralla!
Siis taloudelliset saksalaiset!
Suomessa, missä omistusasuminen on "normi".
Olisiko tässäkin taustalla vaikuttanut jokin psykologinen syy?
Entisellä sotavangilla, vuosia Siperiassa kärsineellä?
Hyvä, että tämä opastettu kierros oli jo kolmas visiitti tässä näytelyssä.
Opaskierros on ripeätahtinen.
Aina kun mennään uuteen huoneeseen, opas ottaa "käsittelyyn" kuvan tai pari, ja taas riennetään eteenpäin.
Aikaisemmista käynneistä huolimatta tulee "hyppelehdittyä" oppaan kertomusten aikana sivuun, kuvilta toisille.
Ainoana.
Muu ryhmä - noin kymmenhenkinen, kaikki myöhäiskeski-ikäisiä naisia, kuinkas muuten - kerääntyvät säännönmukaisesti oppaan ympärille ringiksi.
Vaikka oppaan puheen kuuli aivan selvästi silloinkin, kun omatoimisesti katseli muita kuvia.
Tulos:
Naisilta jää tietenkin valtaosa näyttelyn kuvista näkemättä!
😅
Mutta tuossahan tulikin pähkinänkuoressa "suomalainen tapakulttuuri":
"Kirjoittamattomat säännöt".
"Sanattomat sopimukset".
Oordnunkia sen olla pittää!
Lammasmaista orjakansaa.
(Ms Viking Xpress Hel - Tal 13.3.2024)
ArcticParadise.fi
Onni suosii valmistautunutta. Valokuvauksessa - ja etenkin siinä.
