"Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo,
mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka
lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se
jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon
sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisen tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman
korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken oli vielä ehtoo. Kiuru ponnahtelee
korkealla ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä
aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa
korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu
laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa".
Kertomuksen ensimmäinen kappale. Onko tämä kirjoitusta - vaiko musiikkia?
Miten kukaan on osannut käyttää suomen kieltä näin upeasti?
Mutta, mutta...
Melko pian käy selväksi, että Frans Emil käyttää parhaimman latinkinsa kertomuksen ensimmäiseen kappaleeseen.
Varsinainen Crescendo jo alussa!
Toki korkealuokkaista tekstiä löytyy stoorista monin paikoin jatkossakin - muttei kuitenkaan tuon ensimmäisen kappaleen täydellisyyttä hipovan sanataiteen tasoista.
Miten voisikaan?
Eihän tuosta, ensimmäisen kappaleen laadusta, yli juuri voisi päästäkään.
Mahdotonta pystyä jatkamaan samalla intensiteetillä.
Pienoisromaani "Ihmisiä suviyössä" on pikemminkin eräänlainen tunnelmapala kuin varsinainen kertomus.
Toki henkilögalleriaa löytyy, ja jonkinlaista "juontakin".
Mutta periaatteessa kyseessä on hurmioitunut Oodi, vai sanoisimmeko Korkeaveisu Pohjolan huumaavalle kesäyölle.
"Niin moni vaeltelee Pohjolan kesäyössä, varsinkin pyhän seuduissa. Syyt ovat erittäin vaihtelevaisia, mutta ulkonainen edellytys on sama kaikilla, sama tänään kuin edesmenneinä aikoina; yön valoisuus".
"Jos erillinen talo viimeisenkin asujansa kotosalle saatuaan on kuin emo, niin samaa on myöskin koko suviöinen avaruus maineen taivaineen, sen helmassa onnettominkin ihmislapsi, ainakin yksinäisenä ollen, aina jollakin tapaa lepää".
Juurikin näin!
Tyyppigalleriasta löytyy Manua, Mettälän Jukkaa, Santraa, Taiteilijaa, Helkaa, Arvidia, Jalmaria jne.
Synnytään ja kuollaan, rakastetaan ja vihataan - suomalaisessa suviyössä.
Mutta koska kertomus on tosiaankin pikemminkin eräänlainen "pastissi", runoelma, tunnelmankuvaus:
Lukijan on vaikea hahmottaa, kuka kukin taas olikaan, ja mitä juuri tämä tai tämä henkilö on aikaisemmin puhunut tai puuhaillut.
Varmaankin tarina toimii elokuvana paremmin - toivottavasti tuo Valentin Vaalan ohjaus vuodelta 1948 taas pikapuoliin näytetään telkussa.
Sillanpää on loistavimmillaan paitsi Pohjolan kesäyön, niin myöskin naiskauneuden kuvaamisessaan:
"Helka -neidon käynti oli täällä vainiotiellä viljelysten näkyvissä aivan toinen kuin siellä ruohoisella metsätiellä. Siinä hän meni niinkuin Arvid oli nähnyt hänen menevän tanssisalin parketilla pääkaupungissa, joka askeleellaan ikäänkuin julistaen sen kunniaa, joka hänet oli tuollaiseksi muovannut".
"Arvid näki Selman hiukan isopiirteisen pään, jonka varmat ääriviivat ja tasainen vaikka vahvahko iho olisi sopinut kehittyvälle nuorukaiselle. Mutta heleän korvan tienoilla luonnostaan kihartelevat kutrit ilmaisivat kyllä jotakin muuta. Niiden kuuma kellerrrys oli kuin jonkin syvällä palavan tulen väkisin pinnalle pilkahtanut äärimmäinen liekin kärki. Selma -neiti oli juro; jos joku häntä lähestyi, olipa sitten samanikäinen nainen tai ken tahansa mies, niin hän jollakin tavoin kohteliaasti jäykistyi, nuo ohimoitten kultaliekit ikäänkuin sammuivat. Hän oli jostakin syystä vakuutettu siitä, että hänellä oli epäedullinen ulkomuoto. Kun joku palvelevassa asemassa oleva henkilö - ompelijatar, kylvettäjätär, sanoi ääni vilpittömyyttä väreillen: "Neidillä on niin uljas vartalo - ", niin tuntui hänestä siltä, kuin ne sanoisivat niin vain sen vuoksi, että hänen kasvonsa eivät olleet kauniit.
Mutta nytkin, tänä myöhäisenä kesäiltana, saattoi jollain etäisellä kyläraitilla seisoskeleva nuorukaisjoukko katsahtaa häneen, siihen auton etuistuimelle, hyvinkin ihailevasti. Hän osasi aivan ylivoimaisen hyvin valita pukunsa ja värinsä, vaikkei kukaan oikeastaan huomannut milloin ja mistä hän ne hankki. Ja hän näki ja ymmärsi kaikki mitä tapahtui hänen läheisyydessään. Ja punertavan kauniit kutrit liekehtivät ohimoilla kuin syvälle pidätetyn väkevän naisellisuuden tunnukset".
Upeaa, Frans Emil!
Monia muitakin hienosti sommiteltuja lauserakenteita tekstissä.
Tyyliin:
"Hän oli terve, voimakas mies, jota vastaan ei vakavampi nöyryytys ollut koskaan tullut".
"(...) ei tässä pahemmin käy kuin sallittu on".
Mutta toisaalta...
Paikoitellen lievää haparointia.
Esimerkiksi eräässä virkkeessä viisi (5) ajatusviivaa - melko sotkuiseksi menee.
Jonkun verran myös nyky -lukijalle käsittämätömiä sanoja noin sadan vuoden takaisessa hämäläisen maalaiselämän kuvauksessa.
"Trekooli", "lipestikat", "aaprotit"...
Sillanpään teksti siis vaikuttaa vahvasti musiikinomaiselta, ja musiikki onkin selvästi ollut Frans Emilillä mielessä jo kirjoitusvaiheessa:
"Yö oli ehtinyt siihen pyhimpään ja hartaimpaan kohtaansa, jolloin kaikki äänet vaikenevat - tuo kuviteltu musiikkikin - pianissimo - on ohentunut olemattomiin, sisältörikkaaksi tauoksi".
"Hälinää, jonka ääniala on matalahko ja tempo hitaahko".
"Oikeata yötähän ei Pohjolassa tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syväntuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleeseen. Eikä puutu siltä säestäjiä. Intohimonsa pakosta kimpoilevat kiurut ilmaan ja sadat sylviat visertävät niin, että luulisi niiden rinnan pakahtuvan - koko linnun varsinainen ruumishan on tuskin miehen peukalon kokoinen".
Edelleen:
Läpi runoelman toistuu Sillanpään kiinnostus luonnon pieniä yksityiskohtia kohtaan.
"Kananpojat ovat heränneet kuopistaan, seljapuitten alta".
"Hiekkavierikoissa mäntyjen juurella kukkiii violetti kangasyrtti, yksinäinen koppelo hurahti auton edestä raskaaseen lentoon".
"(...) heinäpeltojen metiset kukkameret vaihtuneet kärväsmetsiksi".
"Jos paarma puri vihaisesti, saattoi se tietää äkkisadetta päivemmällä, vaikka aamu olikin kauttasiinsa ihana".
Niin, Sillanpäähän oli opiskellut mm. botaniikkaa.
Hänen maailmakatsomuksensa oli "biologinen determinismi".
Hyvää filosofointia tervan olemuksesta:
(...) tuota jaloa juoksevaa ainetta, jossa auringon salaperäinen voima ja maan uumenien paine niin oivasti yhtyivät,. Terva on tahmeaa ja raskaasti juoksevaa, mutta - jos astia pitää vettä, niin ei ole varmaa, että se pitäisi tervaa. Ehkä on samoin viinin laita, joka sekin on maan ja auringon yhteistuote".
Entä mitä kirjallisuudentutkimus sanoo tästä Sillanpään kertomuksesta?
Professori Panu Rajala:
"Sillanpään artistisin, musikaalisin teos, joka suppealla sivumäärällä nivoo yhteen hänen tuotantonsa keskeiset teemat: syntymän, kuoleman, äiti-madonnan, erotiikan eri vivahteet, talonpoikaiset ihanteet, uuden ajan enteet, Pohjolan suviyön olemuksen. Tyylin lyyrisyys on huipentunut puhtaimmilleen".
Hyvin kiteytetty!
(...) hämyisän kuultavan suviyön tunnelmat kiehtoivat Sillanpäätä". (Laurila, 1958)
Kiintoisaa on, että teoksen kerrotaan syntyneen "Sillanpäälle tunnusomaisen tapaan erillisinä palasina, joista kustannusyhtiön toimittaja Vilho Suomi Otavassa sommitteli yhtenäisen mosaiikin". (Panu Rajala)
Tekstinkäsittelylaitteitahan tuolloin ei ollut, mutta periaate on siis identtinen!
Professori Kai Laitinen puolestaan toteaa (1958, 1984):
"(...) ryhdikkäämpi, jokaista yksityiskohtaa myöten merkitsevä pohjapiirros olisi epäilemättä tehnyt siitä suurempaa romaanitaidetta; mutta toisaalta säännöttömyys, sattumanvaraisuus, joka on muutakin kuin näennäistä, vastaa parhaiten tämän kesäöisen tapahtumasarjan jo koko elämän irrationaalista luonnetta".
Täsmälleen!
Panu Rajala jatkaa:
"Teoksen päällisin puolin valoisiin näkymiin on kiinnitetty paljon huomiota. T. Vaaskivi luonnehtii teosta valoportiksi. Aarne Laurila on nähnyt alkusivulla kirkastuvan auringon valon hallitsevan romaania loppuun saakka. (...) Rafael Koskimies luki siinä tekijänsä heleimpiä sivuja, "kauneutta kauneuden itsensä takia".
Sillanpään tyylin musikaalisuutta ja kypsää, herkistynyttä kuvausta on riittämiin kiitetty. Rakenteen sinfonisuutta ovat kriitikot analysoinet Vaaskivestä ja Marjasesta alkaen. Koskimies arveli etä teos on "raffinoiduimpia kirjallisia tuotteita, mitä suomalaisilla aivoilla ja suomalaisella mielikuvituksella milloinkaan on luotu".
Lauri Viljanen ylisti (HS 2.12.1934) teoksen lyyristä suloutta ja atmosfääriä, joka "kavahtaa sovinnaista muotoa". Veijo Meren (1978) mielestä Sillanpään "tyylin finessit ja kosketuksen herkkyys ovat sitä lajia, että häntä voi verrata hovikelpoisimpiin japanilaisen proosan klassikoihin".
x
Sillanpää ja raha?
Iso perhe (kahdeksan lasta!), osin suurelliset elämäntavat, vuosikymmeniä jatkunut raha-asioiden hallitsemattomuus. "Taatan" holtiton juopottelu...
Suomen ainoa Nobel -kirjailija oli - alkoholisti.
Keväällä 1929 siirtyi Otavan kirjailijaksi "Suomen kirjallisuushistorian suurimmalla kaupalla":
Yli 600 000 silloista markkaa, nykyrahassa jotain 229 000 euroa.
Mutta eihän tuokaan suurelta vaikuttava mutta vuosikymmenien juoksussa pienehkö summa mihinkään tietenkään riittänyt...
Huippuvuodet ajoittuivat 30 luvulle (Ihmisiä suviyössä 1934).
1950 -luvulla lähinnä muistelmateoksia.
Mutta kykenihän Frans Emil vielä 40 -luvulla tuottamaan mainiota tekstiä:
Elokuu!
Josta Matti Kassila sittemmin ohjasi tuon klassikko -filmatisointinsa...
Starring mm. legendaarinen Toivo Mäkelä epäonnistuneen kirjailijan, kanavanvartija Viktor Sundvallin roolissa.
Mutta sehän on jo toinen tarina.
Ulla Rantasen "kuvitus" tähän F.E. Sillapään "Valittuihin teoksiin" vuodelta 1969 sensijaan on ainutlaatuisen törppöä.
Miten jotakin näin kökköä on kehdattu julkaistakaan?
Apinakin pystyisi parempaan.
Joka tapauksessa on hienoa, että usein Tampereella tulee mahdollisuus käydä Hotelli Tammerin respassa kahvilla tai alakerrassa lounaalla.
Täällä Sillanpääkin istui!
Niin ja myös Marski.
Toimiihan etuoven kahvanakin - marsalkan sauva...
Vierailivatkohan he Tammerissa samoina aikoina?
(skannimine hotel)
(Kittilä, 21.1.2024)
ArcticParadise.fi
Muuten tämän blogin kirjoittajan on Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, arvoisa Ville Hytönen julistanut "suomalaisen kirjallisuuden vihaajaksi".
Bing- ja Google -haut:
Matkamiehen mietteitä Ville Hytönen
