Ensimmäinen käynti Valokuvataiteen Museossa ties kuinka moneen vuoteen.
Käytävä tuolla oli - paitsi uteliaisuudesta, minkälainen on museossa nykymeininki? - myös nimen Hili Raviniemi johdosta.
Nimi, jota lapsuuden valokuvaajakodissa kuuli usein.
Miehensä Eero Raviniemen nimen ohella.
Liittyen valokuva-alan järjestöasioihin.
Stadissa oli tänään pari muutakin kiinnostavaa valokuvanäyttelyä, mutta juuri Hili Raviniemen näyttely oli ensimmäisenä lopettamassa esilläolonsa: 14.1.2024.
Sitäpaitsi nerokas, edullinen, käytännöllinen Museokortti kelpaa täälläkin.
Mutta pelin henki alkaa käydä selväksi heti respassa.
Respa osoittautuu olevan kolmen eri museon yhteinen vastaanotto.
Pömpelissä pönöttää lyhyt, pullea paskantärkeä keski-ikäinen nainen, joka alkaa heti kyselemään turhia.
Vaikka on juuri kuullut, millä asialla tässä ollaan. Minne ollaan menossa.
Museokorttikin on jo pöydällä.
Sitten, havaittuaan asiakkaan hämmästyksen turhien kysymysten suhteen, alkaa tuon tavanomaisen peri -nykysuomalaisen muka -ystävällisen naurun ja selittelyn jotta "hän halusi vain tarkistaa".
Höpö - höpö.
Yritti keksiä itselleen jotakin "töitä", siinä istuskellessaan.
Tällaistähan on Suomi pullollaan.
Tyhjänpanttina istuskelijoita, jotka "asiakkaan" ilmaantuessa alkavat kuumeisesti keksimään jotakin turhaa.
"Työksihän" tuollaista ei voi edes kutsua - kysymys on palkallisesta olemisesta...
Eritoten naiset ovat noihin paikkoihin hakeutuneet.
Helppoa, suhteellisen hyvin palkattua ja turvallista oleskelua.
Velkarahalla, tietty.
Siis Suomen valtion velkarahalla.
Mutta sitten näyttelysaliin.
Heti tuossa oikealla on hauska 40 -luvun mustavalkoinen, "ajan patinoima" kuva:
Takaapäin kuvattu hyppelehtivä nainen, tyypilliseen sota-ajan jälkeisen tyyliin sonnustautuneena.
Tämähän lupaa hyvää tälle näyttelylle!
Mutta, mutta.
Sinänsä pienehköä näyttelyä kiertäessä ei vastaan tule mitään vastaavaa, ei likimainkaan mitään vastaavaa.
Tyyli on aivan toinen:
Tylsiä kissakuvia.
Nimet peri -Kameraseuralaisia.
Kissa kyykistelee pusikossa - nimeksi "Vapaa luonnostaan".
Hoh - hoijaa...
Sitten tuon kemisti -taustaisen Hilin labotoriokikkailuja.
Ikäänkuin "röngenkuvia" kasveista, kaloista, sisiliskoista.... Käden luustosta.
Pari teeman "Sininen" kuvaa sitten.
Toinen on ehkä maisema? Vaikea sanua.
Toisesta ei saa sen vertaa selvää.
Mikä on aihe, mitä on yritetty sanoa?
Vaikea sanua.
Väliseinällä pyörii pieni filminpätkä jostakin valokuvaus -alan vuosinäyttelystä 60 -luvun alusta.
On ollu juhlallista touhua!
Sprigit ja skragat joka ukolla, armotonta pönötystä.
Sotilasasuinen ukkeli pitää puhetta, jäykkänä kuin rautakanki.
Näyttelyteksteissä hehkutetaan - pitihän se arvata - Hili Raviniemen naiseutta.
Niin, niin.
Niinpä tietysti.
Sopii hyvin tähän nykyiseen narratiiviin.
Kierroksen jälkeen tekee mieli palata tuohon mainioon 40 -luvun kuvaan joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota.
Miksi se oli niin poikkeuksellinen koko tähän muuhun settiin verratuna?
Mutta hei!
Tämä näyttelyn ainoa kunnon kuvahan ei olekaan Hili Raviniemen tuotantoa!
Tämä on aviomiehen niinikään kemisti Eero Raviniemen kuva vaimostaan 40 -luvulla!
Hili Raviniemi näkyy kuvanneen Rolleiflexilla.
Kuten allekirjoittanutkin ensimmäiset vuodet, 80 -luvun lopusta vuoteen 1993.
Pakko oli järjestelmäkameran siirtyä - mutta mitä hulluutta olikaan oman Rollikan myynti!
Toisaalta: Rahapula oli kova.
Ehkä se on jonkinlainen lieventävä asianhaara...
Niin, ja tulihan Rolleiflexilla aikaansaatua "uran" alkuvuosina kymmenkunta kelpo kuvaakin, jotka ovat vieläkin tuotannossa...
Saitilla merkintä "Rolleiflex -tuotantoa".'
Ai niin.
Sitten salin seinällä on plakaatti jossa lueteltuna "näyttelyn tuotantoon osallistuneet".
Voi Herran tähden sentään!
Lista on pitkä kuin nälkävuosi!
Naispainotteinen luettelo, tietenkin.
Hehän ne hakeutuvat tuollaisiin helpohkoihin, siisteihin sisäpuuhiin.
Suhteellisen hyvin palkatuihin, tietty.
Saikut sekä äitiyslomat juoksee!
Ylenpalttisen runsaasti seminaarimatkoja hotelliöineen sekä päivärahoineen, kurssituksia, opintolomia jne.
😉
Ihmetellä täytyy, mihin on tarvittu moista lössiä "museoihmisiä" tämän pienehkön, suhteellisen vaatimattoman näyttelyn "ripustukseen".
Mutta toki on niin, että iso osa nykyistä "työelämää" onkin nimenomaan jonkinlaista "työnteon näyttelemistä".
Kovalla tohinalla, ettei kukaan (varsinkaan rahoittajat, ketä ne sitten ovatkaan) hokaisi, ettei töitä juurikaan ole.
Valokuvataiteen Museon erääseen sivuhuoneeseen kun kurkistaa:
Hyi helvetti!
Ylipainoisia, siis LIHAVIA naisia näytillä. Sairasta!
Sitä itteään - kehopositiivisuus -skeidaa.
Toisaalta eihän nyky -Härmä nyky -Härmä olisikaan, ellei jonniinmoinen woketus olisi levinnyt lähestulkoon kaikkialle, eritoten "kylddyyri" -alalla.
Yhteiskunnan rahoilla, tottakai.
Poistuminen näyttelystä eri reittiä kuin sisääntulo.
Sisääntulo ulkoportaiten kautta, postuminen sen Kaapelitehtaan ison sisääntuloaulan kautta.
Paljon on muuttunut.
Väkeä melko runsaasti - naisvaltaista sakkia, tietty.
Hehän ne Härmässä "kylddyyriä" kuluttavat.
Respassa pieni mutta sitäkin vaatimattomampi valikoima erilaisia nk. "museokauppa" -tuotteita.
Postikorttitelineen kuvat ihan surkeita.
Hinta on hulppea: 3,50 per kipale.
Suomen- ellei maailmanennätysluokkaa!
Joskus aikoinaan, taisi olla vuosituhannen alussa, täällä Kaapelitehtaalla tuli muutaman kerran käytyä lounaallakin.
Ihan kelpo perusmättöä, taisipa olla seisova pöytä. Tässä samassa isossa salissa, tuolloin väliseinillä jaetussa.
Nyt kertoo respan tyttö, että ravinteli on muuttanut jonnekin kulman taakse, oliko se toisen kerrokseen.
Homma pelaa pöytiintarjoilu -periaatteella.
Jaahas.
Unohdetaan juttu, sitten.
Ei voi lähteä raskaitten kassien kanssa etsmiään nykyistä ravintolaa Kaapelitehtaan sisuksista.
Jos siellä vielä kerran odottaa joku hidas ja vaivalloinen tarjoilu -systemi.
Todennäköisesti pöperöt vielä jotkin kasvis -pakkosyöttöä - naisvaltainen helsinkiläispaikka kun on kyseeessä.
Hyvä kuitenkin, että Hili Raviniemen näyttelyssä tuli käytyä.
Näppäilytason kuvaaja.
Mutta ei valokuvaus hänelle varmaankaan mikään tuhoisa harrastus ollut.
Onhan moni ajanviettotapa paljon haitallisempi.
Todennäköisesti valokuvaus antoi Hilille paljon.
Ainakin puuhaa, sosiaalisia kontakteja ja liikuntaa.
(skannimine: Lapimaa -vaade, Kind of Blue, talv)
(Naantali 9.1.2024)
ArcticParadise.fi
(Melkein) mitä muuta tahansa muttei "naiskomiikkaa", kiitos!
