Tyővoitto!
Koville otti, tämän kirjan kanssa.
Mutta periksi ei annettu!
Ei nuita Santeri Alkion kolmea teosta - "Mennyt", "Puukkojunkkarit" ja "Murtavia voimia" - yhteen pötköön pystynyt lukemaan.
Aina välillä piti vaihtaa johonkin kevyempään ja luistavampaan tekstiin.
Mutta urakka on ohi!
😉
Mennyt
"Valittujen teosten" ensimmäinen kertomus sairaalloisesta kyläkoulun -opettaja Laivurisesta alkaa hyvällä kohtauksella Laivurisen yksinäisestä kävelyretkestä kylän korkeimmalle paikalle, harjulle.
"Hänen oli toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes palasi sieltä suoraan kotiin".
Tunnelma on sama kuin eräässä I.K.Inhan stoorissa.
Siihen missä keski-ikäinen mies, Inhan alter ego, purjehtii kesäisenä päivänä Helsingin edustalla ja rantautuu luodolle kelaamaan elämäänsä:
"Tässäkö tämä kaikki jo oli".
I.K. Inha: Suomen maisemia, WSOY 1909, sivu 253:
Meren luodolla
"Mennyt" -kertomuksesta löytyy sinänsä kiinnostavia teemoja 1800 -luvun lopun Etelä-Pohojanmaalta (Laihialta).
Alkion muissakin teoksissa esiin tuleva kylän herrojen loputon vehkeily ja juonittelu.
Velka -teema.
Aina on joku velkakirja erääntymässä, tai takaus -sotku menossa.
Opettaja Laivurinenkin laskeskelee velkojaan...
Santulle tuttuakin tutumpi tilanne - kaljoittelevan kyläkauppias -isänsä Juho Leikaksen (myöhemmin Filander) kuoltua melko nuorena nimenomaan kaupan isot velat jäivät Aleksanteri Filanderillemme.
Sekä kahden nuoren veljensä taloudellinen ja muu huoltajuus.
19 -vuotiaana!
Jotakin Alkiolle ilmeisen omakohtaista:
Orastava suhde kylään saapuvaan nuoreen opettajattareen - eli juuri kuten Alkiolla itselläänkin aikoinaan oli.
Jäätyään nuorena leskeksi isoisoäitini Susanna Serafiina Mannilan jälkeen solmi Alkio sittemmin uuden avioliiton etelärannikolta paikkakunnalle saapuneen ruotsinkielisen opettajattaren, Anna Faleniuksen kanssa.
Häitä taidettiin viettää Tammisaaressa.
Eli Santtu "söi kuormasta" - Alkio oli koulun johtokunnan puheenjohtaja tms.
Siis kiivas suomenmkielinen ja -mielinen Alkio avioitui ruotsinkielisen kanssa!
😉
Susanna Serafiina, kuten Alli -isoäitiäni lukuunottamatta neljä (4) lasta tuosta ensimmäisestä avioliitosta, taisi muuten kuolla tuon ajan suureen vitsaukseen, keuhkotautiin.
Johon tautiin voi raittiusmies Alkion tästä tekstistä lukea viittauksia Laivurisen yksinäiseltä kävelyretkeltä Laihian harjulle.
Laivurinen nimittäin hengästyy kovin.
Mutta silti kohta alkaa tupakoimaan...
Jonkinlainen tekstiin "leivottu" vinkki.
Osui sikäli oikeaan, että Laihian Profeetan sairaalloisia loppuvuosia - pitkiä aikoja Keuruun parantolassa, lääkärinä Oskari Heikonheimo - ajalle tyypillisesti leimasivat juuri hengitystie -ongelmat.
Kiinnostava yksityiskohta "Mennyt" -kertomuksessa on nimismiehen nimi: Bendell.
Muissakin Alkion tarinoissa hanakasti pamppua käyttävät nimismiehet ovat ruotsinkielisiä - ja mikseivät olisikaan.
Ruotsinkielisethän olivatkin tuolloin, ja vielä pitkään sen jälkeenkin, Herroja.
Kaikkialla Suomessa, olipa kyse kuinka suomenkielisestä seudusta hyvänsä.
Eivätkä ainoastaan nimismiehet, vaan koko virkakunta, apteekkarit, maanmittarit jne. "parempi väki" olivat "ruotsalaisia".
Pahoittelut, rakas suomenruotsalainen lukija, mikäli termin "ruotsalainen" käyttö häiritsee!
Juttu on kuitenkin niin, että kielivähemmistömme on iät ja ajat käyttänyt esimerkiksi puolueestaan nimitystä Ruotsalainen Kansanpuolue - Svenska Folkpartiet.
Siis mitä?
"Ruotsalainen"?
Toisaalta olette aina hokeneet, "ettette ole ruotsalaisia, vaan ruotsinkielisiä suomalaisia".
Hei haloo!
Eihän tuossa ole mitään järkeä!
Jos teillä olisi hitustakaan järkeä päässänne, muuttaisitte ensimmäiseksi puolueen nimen, vähemmän "ruotsalaisuuttanne" julistavaksi.
Ylläoleva oli suunnattoman arvokas, ilmainen neuvo.
Vastaavista pitää konsulttitoimistoille maksaa miljuunia.
Det var gratis!
Vassokuu!
😉
Sitäpaitsi vaihtoihan Santeri Alkion Maalaisliittokin nimensä jo 60 -luvulla.
Nykyiseksi Keskustapuolueksi.
Kun ajat muuttuivat.
Miksei SFP - RKP voisi tehdä samaa?
"Mennyt" -kertomuksessa 1800 -luvun lopun eteläpohjalaisessa kylästä vaikuttaa oleellisimmalta tuo paikkakunnan ja ajan kaikkinainen pikkusieluisuus.
Kovin tuntuu olevan meininki kyräilevän oloista.
Vihollisuuksia, velkoja, juonitteluja....
Vaikka ne 1860 -luvun pahimmat häjyily -ajat ovatkin jo ohitse.
Ei olisi ollut kivaa elää tuolla.
Ahdistavaa - nehän söi toisiaan elävältä!
Yhteenvetona Mennyt -kertomuksesta tuntuu että Laihian Profeetta Santeri Alkio olisi jo vuosikymmeniä ennen omaa loppuaan profetoinut oman kuolemansa.
Tuon sairaalloisen opettaja Laivurisen hahmossa.
Puukkojunkkarit
Tätä pidetään Santun "pääteoksena".
Odotin vetävää, toiminnallista settiä - pettymys.
Häjyily on ilman muuta ollut aivan kauheaa luokkaa 1860 -luvun Etelä-Pohojanmaalla - samaa tasoa kuin Ameriikan Villissä-Lännessä. Vähintäin.
Mutta ei tuo tekstinä oikein toimi - hyvää pohjaa leffaksi, kylläkin.
Esimerkiksi J-P Siilin käsikirjoittama ja ohjaama saman aihepiirin Härmä oli yllättävän vetävä filmi.
Kaikin puolin - ei vähintään visuaalisesti.
Nuo niin monista telkkarin karmeista viihde -päästöistä tutut nuoret suomalaisnäyttelijät osoittautuivat kelpo ammattilaisiksi, kun heille annettiin kunnon roolit. Kerrankin.
Mikko Leppilampi, Aku Hirviniemi, Lauri Tilkanen...
Sensijaan Alkion Puukkojunkkarit osoittautui kovin jankkaavaksi lukukokemukseksi..
Stoorista puuttuu dramaturgia.
Mieleen jäi lähinnä tuo legendaariseksi mainittu Korvenloukon taistelu, missä ilmeisesti körtit sitten nujersivat nuo häjyt.
Väijytyksellä, ja seipäiden avulla.
Taisi olla puukkojunkkarit -ilmiön lopun alku, tuo taistelu.
Ei olisi körteistä uskonut!
Toinen yllättävä asia olivat nuo yölliset visiitit piikojen aitoissa - tekstistä päätellen ilmiö oli varsin yleinen. Ihan jokaöinen.
Jotenkin jopa Alkion suhtautumisesta aitta-vierailuihin paistaa läpi tietty vapaamielisyys. Jopa huumori - niin vieras kuin sana Alkion yhteydessä onkin.
Heti alussa:
"Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s.o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koitettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaan tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tantereella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessaan kuvittelivat aseita tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla".
Lukija jää aprikoimaan tuon ajan seksuaalimoraalia ja -tapoja.
Entä taudit? Ehkäisy?
Pitempi arvio Puukkojunkkareista tässä blogissa 9.1.2022:
Google -haku:
Matkamiehen mietteitä Santeri Alkio Puukkojunkkarit
Murtavia voimia
Kertomus 1860 -luvun katovuodelta.
Nykyihmisen on vaikea käsittää tilannetta, että leipä eli siis ruoka vaan yksinkertaisesti loppuu. Suomessa.
Nykyihmisen, joka kamppailee täysin päinvastaisen ongelman kanssa: Ylipainon.
Kun tätä menoa jatkuu, on kansasta puolen ennustettu olevan 2050 -luvulla ylipainoista sakkia.
Onhan lihavuus jo nyt valtava ongelma, kaikkine eri kerrannaisvaikutuksineen...
Muutamassa kohdin tätä tarinaa tuntuu että Santeri Alkio ankara kirjailijanlaatu - luonnekin - pääsee oikein oikeuksiinsa.
Surkeata on kuvaus:
"Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa kirkosta tai läheisistä taloista".
Eli Alkion tyylilaji tulee selväksi heti tuossa ensimmäisessä kappaleessa.
Sama jatkuu läpi kertomuksen.
"Kirkkoon kokoontui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikään kuin arastelevan sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky synnytti rikkonaisissa ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi kirkkoon kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon lumipyryn niiden tienoilla istuvien ympärille".
"Seurakunta itki".
"Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä päätänsä ja sanoivat: "Tuo ennustaa pahaa... suurta kuolovuotta". Mutta yksi sanoi:
"Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan".
Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää".
(Kyynärä = puolisen metriä. Ja tämä siis toukokuun lopussa Etelä-Pohjanmaalla.).
Suorastaan raamatullisiin sfääreihin nousee Alkio kesäkuuta 1867 kuvatessaan:
"Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. Sen johdosta tuntuikin siltä, että kuolema olisi käynyt jo salaisilla partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia mieliväreillään.
Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan tulevaksi, vaan luulottelivat maailmanlopun olevan edessä. Siitä tosin oli ennustettu, että silloin elementit "palavuudesta sulavat". Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!
Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempina laumoina. Kun he täällä vielä löysivät suurusleipää ja kun he jo pitemmän aikaa olivat eläneet pettuaineilla, tuntui elämä heistä likempänä rannikkoa ruhtinaalliselta!
Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen jäähtyvän".
Näin siis nykyisessä hyvinvointivaltio Suomessa 156 vuotta sitten...
Siis viitisen sukupolvea sitten.
Santeri Alkion "Murtavia voimia" -teoksesta välittyy Pohjanmaasta se sama osin varsin ahdasmielinen kuva kuin "Valitut teokset" -kirjan toisistakin kertomuksista.
Pikkusieluisuutta, uskonnollisuutta, kyräilyä, juonittelua, umpimielisyyttä - "pohjalaiset eivät koskaan pidä suulasta miestä oikein viisaana".
Ei tuolla tosiankaan olisi ainakaan tuohon aikaan olisi ollut mukava elää. Jos sitten nykyäänkään.
Toki pohjalaisuudessa on hyvätkin puolensa - yritteliäisyys esimerkiksi. Mutta senkin kääntöpuolena tuo kuuluisa pohjalainen kateus.
Etelä-Pohjanmaa on ollut kauhea paikka 1800 -luvulla, esi-isäni Santeri Alkion todistuksen mukaan.
Sitten tuo kuuluisan hallakesän kuvaus:
Heinäkuu 1867:
"Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisenä, keskenkasvuisena lainehtivat vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, senkin ääni tuntui itkuiselta, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään".
Juuri tällaisissa kohdissa Alkio on kirjailijana kukoistavimmillaan. .
Lisää samaa:
"Kesä oli kylmä. Kasvillisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, valvoi monessakin talossa aina yksi henkilö aitan tienoilla, pyssy kädessä".
Rajua. Äärimmäisen rajua.
Jonkin verran nykyajan lukijaa haittaa tekstissä esiintyvä vaihtelu ruplien ja markkojen välillä.
Vaikea käsittää - aikalaisille se toki on ollut ihan selkeää.
Sitä varsinaista isoa hallayötä käsittelevässä kohdassa, alk. s. 447, nousee Alkion teksti taas aivan vanhatestamentillisiin sfääreihin.
"Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja pauhinan jälkeen, johon korva useampana päivänä peräkkäin oli tottunut, tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin tuntuivat jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, - ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, puunlehtiin tai tähkäpäihin, - kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, sen sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin, että koko pellon yli kävi laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.
Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.
Noin yhden tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, silmät tuijottaen hämäryyteen katoavan sarkansa etäisimpään nurkkaan. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, ilmaisivat, että siellä oli miehiä. Kirkkaalla taivaanlaella pilkisteli joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä tuulettamaan kaikua, että nuo miesten yskähtelyt kuuluivat tavattoman kauas. Kuultuaan viereiseltä saralta tuollaisen yskähdyksen Hautalainen käänsi päätään sinnepäin. Ja niinpä hän näki siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikään kuin tuo huomio olisi nostattanut jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, rykäisi hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten hän otti käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kai niistä kun hetkisen piti kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elollisista olennoista".
Väkevää kerrontaa. Erittäin elokuvallista.
Tuon tilanteen voi nähdä tosi visuaalisesti.
Mutta voidaanko edes kuvitella kotimaista elokuvaa, jonka aihepiirinä olisi - 1860 -luvun katovuosi?
Vitsi - vitsi!
Alkion kertomus Suuresta katovuodesta saa yhä vaan uusia kierroksia:
"Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville oman kunnan köyhille. Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, mistä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi".
Ei saatana.
Hyi helvetti mitä touhua - omien esi-isien Pohjanmaalla.
Vielä:
"Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki luotto kerrassaan hävisi.
Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin kaksi-, kolmekymmentä ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi neljään - viiteen tuhanteen. Moni tuntematon mieronkulkija, entinen upea talollinen, sai hautauksen köyhän mökkiläisen kanssa usein kenenkään tietämättä kuka hän oli".
"Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain jälkiä puutteesta: mihin korvansa kallisti, puhuttiin nälästä, hädästä, häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa, itseensä luottavaa pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet".
Ihan Dystopiaa, siis.
Niinkuin jostakin atomisodan jälkeisestä tieteiskuvitelmasta.
Tyyliin leffa "The Road", starring Viggo Mortensen.
Suomessa. Pohjanmaalla. 1860 -luvulla.
Toisaalta...
Tämmöiset tarinat oman kansan, oman heimon, omien sukulaisten kohtalosta ihan lähimenneisyydessä panevat ajattelemaan - Darvinismia, nimittäin.
Katovuosina rahvasta kuoli kuin kärpäsiä.
Vahvimmat - tavalla tai toisella vahvimmat - eloon jäivät.
Kuten aikaisemminkin - satojen ja tuhansien vuosien ajan.
Eli me jotka nyt elämme - me olemme Voittajien jälkeläisiä.
Ainakin jonkinlaisten voittajien.
Muuta selitystä ei ole.
Entä tulevaisuudessa - nyt kun kaikin keinoin yritetään pitää hengissä niitä kaikkein heikoimpia surkimuksia.
Niitä, joista luonnonvalinta aikaisemmin piti huolen.
Päinvastoin kun aikaisemmin on ollut Luonnossa tapana, nimenomaan vahvimmat ihan tietoisestikin pyritään listimään.
Mitä tämä tarkoittaa tuleville sukupolville.
Minkälaista ainesta ne tulevat olemaan - nykyisistä lähtökohdista.
Hirvittää ajatellakaan.
Mutta...
Minun jälkeeni vedenpaisumus, sanotaan Isossa Kirjassa.
Entä sitten Santeri Alkion "Murtavia voimia" -stoorin kuvaus katovuosien hellittämisestä?
Kansankirjailijamme on aivan lietsoo itsensä hurmokseen:
"Kaksivuotisen talven hyinen selkä kyyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen m a a n k i n sydän alkoi sykkiä. Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan verrattoman väririkkauden. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kapeille poskille ja vetäisi samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.
Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho - ja siemenlasteineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauho- ja siemensäkit rannikolta sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla jauhokulit samaa päätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäytyi lepoon ja jätti sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin valmistuneena iloisin kasvoin.
Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi kuumeen tapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, niin sitä suurempi oli into. Ikään kuin kestettyjä kärsimyksiä korvatakseen ja palkitakseen koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta isänmaanrakkautta työnsi isänmaa povestaan sellaisen kasvillisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin".
(...)
"Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.
Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein riensi jokainen, joka kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään harmaapäävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. Neitonen liverteli ilmoille kaihon ja rakkauden kaipuunsa ja nuorukainen vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhtä uudistuvia uriaan".
Todellakin, juuri tällaisissa kohdissa Alkio on parhaimmillaan.
Jotenkin nämä Alkion hurmioituneet "Maahenki" -kuvaelmat ovat tuovinaan mieleen joskus ammoin, puolivuosisataa sitten luetut Venäjän kirjallisuuden vastaavat kohdat.
Olisiko ollut Turgenevin "Metsämiehen mietteistä"?
Samoin tulee mieleen Pentti Linkolan "Unelmat paremmasta maailmasta" 1970 -luvulta.
Varmaankin Linkola oli Alkionsa lukenut.
Sensijaan monet Alkion kansankuvaus -kohtaukset kököhköine replikointeineen ovat nykyaikaisesta lukijasta yhtä tuskaa.
xxx
Prof. Aulis J. Alasen Santeri Alkio -elämäkerrassa sivuutetaan muutamia asioita.
Mm. melkein täydellisesti ensimmäisen avioliiton lapsista eloon jäänyt Alli, isoäitini.
Samoin Alkion koko 1920 -luvun loppuosa jää todella vähälle huomiolle.
Hänhän eli vielä melkein vuosikymmenen jäätyään politiikasta pois 20 -luvun alussa.
Ensimmäinen sairauskohtaus joskus vuosikymmenen alussa. Aivohalvaus, kai.
Mutta sitten yksi kuva!
Yksi!
Google -kuvahaulla sitä ei löydy.
Mutta Aulis J. Alasen Alkio -elämäkerrasta kylläkin.
Sivu 329, vanheneva toimittaja Santeri (k. 1930) työhuoneessaan v. 1927.
Alkionmäessä vai Vaasassa?
1920 -luvun loppupuoliskon kuva aina tip-top pukeutuneesta maalaisräätälin pojasta Santusta rentona ja hymyilevänä!
Istuu jonkinlaisen divaanin reunalla. Olikohan hänellä tapana ottaa nokosia tuolla divaanilla?
Silmälasit on ottanut pois, pitää niitä kädessään, jotakin tarinoidessaan.
Ikää 65 vuotta, parta jo harmaantunut, kolme elinvuotta jäljellä.
Valkoinen paita, liivit, kraka.
Tyylikkäänä kuten aina!
Itse asiassa tyyliniekka -Santeri herätti tiettävästi jopa aristokraatti -Mannerheimin huomion jossain Marskin 20 -luvun alun vastaanotolla.
Marski oli että "Mikä mies tämä on?".
No, toinen asia on, että Alkio sittemmin pettyi pahasti Mannerheimiin.
Alkaen nimittämään tätä "Operettikenraaliksi".
Mutta se on jo toinen tarina...
Mutta niin,,, Ainoa tiedossa oleva kuva hymyilevästä Santerista.
Joka muutoin oli varsinainen totinen torvensoittaja.
Esimerkiksi aikansa pilapiirroksissa - Topi Viksted vuonna 1919 - Alkio karrikoitiin jonkinlaiseksi pyhimysmäiseksi saarnaajaksi, sädekehä päänsä päällä.
Todennäköisesti varsin paikkaansapitävä hahmotelma.
Muuten aivan juutalaisen kirjanoppineen näköisestä laihasta, parrakkaasta Laihian Profeetastamme.
Hienoa nähdä yksi kuva hymyilevästä Santeri Alkiosta!
Suoralle verisukulais -lukijalle jää kuin jääkin lopuksi vaikutelma - kuva! - että huipputyylikäs Santtu olisi kenties ollut varsin joviaali hahmo, jos aikakausi olisi ollut toinen.
Mutta aika oli ankara, niin myös Alkio.
Myös ja ennen kaikkea itselleen.
Alkio -sitaatti:
"Älkää unohtako köyhän asiaa!".
(Keszthely, Magyar 27.5.2023)
ArcticParadise.fi
Tämän tekstin kirjoittajan on Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen julistanut "suomalaisen kirjallisuuden vihaajaksi".
Syynä irvailu suomalaisten nk. "nyky -kirjailijoiden" loppumattomalle apurahojen -mangunnalle.
Bing- ja Google -haut:
Matkamiehen mietteitä kohtaamiani Ville Hytönen
