Hotelli -arvio: Hotel Katajanokka, Helsinki

 

Kaikki alkoi parisen vuotta sitten Sotkamosta.

Yhteensattumien sarja, joka johti "ilmaiseen" Hotel Katajanokalla vietettyyn viime yöhön.

Enkelit heittää arpaa - kaikki Sattumaa!

 

Kerran Vuokatin K -Marketissa asioidessa kiinnittyi huomio uuteen LOMALLO -nimisen viikko-osake -toimijan ilmoitukseen siellä kaupan käytävällä.

Että jos menisi heidän "esittelyynsä", saisi sieltä palkkioksi satasen lahjakortin kyseiseen K -Marketiin.

 

No mutta hyvänen aika sentään!

Parempi tienestihän kuin omissa hommissa - tonne!

 

"Esittelytilaisuus " firman tiloissa lähempänä Sotkamon keskustaa osoittautui ihan miellyttäväksi tapahtumaksi.

Nuori heppu oli mukava, ja juttu luisti kahvinjuonnin lomassa.

Ei tuputtanut väkisin.

Ja - toden totta! - sieltä sai poistuessa sen sadan euron lahjakortin!

Se tuli heti seuraavana päivänä käytettyä K -Market Vuokatissa.

Lahjakortin koko arvolla ostettuja vitamiineja on vieläkin jäljellä.

KIITOS!

 

Jotenkin törmäsimme sitten muutaman kuukauden kuluttua uudestaan kyseisen esittelijäkaverin  kanssa, taisi olla Sotkamon keskustan lounasravintola "Messissä".

Hyvät pöperöt tuolla, ja - harvinaista nykyään - Messissä on yleensä tarjolla i.p. -lehdetkin.

Hemmo kehoitti Etelässä ottamaan yhteyttä heidän sikäläiseen edustajaansa.

Tarjolla olisi kuulemma joku hyvä tarjous Ikaalisten kylpylään heidän kauttaan.

Ehdotus oli kiinnostava, koska Ikaalisten kylpylä ei kuulu Holiday Club -ketjuun.

Eli sinne ei lompsasta löytyvällä H.C.:n Kultakortilla pääse. 

No, tapasimme sitten Lomallon Helsingin -edustajan kanssa, hän päivysti Hotelli Katajanokalla.

Mies oli niin kiireinen, ettei kerinnyt "esittelemään"- mutta pois rientäesään piffasi ilmaisen lounaskupongin.

Kiitos!

 

Samalla tämä oli ensikosketus Hotel Katajanokkaan.

Hei, täällähän on ihan mukiinmenevä lounas, ja viihtyisät tilat loungeineen, sanomalehtineen, tietokoneineen päivineen!

Vakiasiakkuus oli selviö.

 

x

 

Viime joulukussa ko. hotellissa markkinoivat spesiaalitarjousta: 

Jos kerryttäisi ravintelissa laskua yli satkulla, saisi ilmaisen yöpymisvoucherin.

Kiinni veti!

Ei tarvinnut kuin yhden lounaan yhteydessä kitata Vino Verde -flinda, ottaa kahvi ja calvados sekä pari boltsia jädeä, niin satasen sai ylitettyä.

Kiitos!

 

x

Tammikuisena lauantai-iltana Hotel Katajanokkaan ihan siitä vierestä, Tallinnan -lautalta saapuessa odottaa vastaanotossa ylläri!

Normaalin sisäänkirjautumisen jälkeen tulee respan latvialaiselta virkailijalta tiedusteltua, josko huonetta voisi huomenna, sunnuntaina pitää vähän pitempään.

Lautta Tukholmiin nimittäin lähtisi Katajanokalta, Viikkarin terminaalista, kello 17.15. 

Tyttö lupasi suoralta kädeltä kaksi tuntia lisää aikaa huoneelle. Lisätunnit siitä yli olisivat maksullisia. 

Ihan kohtuullista. 

Kiitos!

Mutta sitten hän pyytää avaimen takaisin, ja ilmoittaa koodaavansa tuon antamansa kaksi lisätuntia avaimelle! Että avain toimisi normaalin check-out -ajan klo 12.00 jälkeenkin.

Uskomatonta!

Aika monta kertaa on tullut kysyttyä samaa myöhäisempää huoneenluovutusta vuosien varrella eri hotelleista.

Scandic Clubin jäsenille tuo myöhäinen huoneenluovutus jopa kuuluu nk. klubi -etuihin.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hotellivirkailijalla on niin paljon nk. "hoksnokkaa", että älyää koodata nuo lisätunnit avainkorttiin.

Aina sitä ei muista itse pyytää, jolloin lopputuloksena on sitten sekoilua esim. hissin kanssa - kun monessa paikassa sekin edellyttää avainkortin toimivuutta. 

Niin...

Mutta tämä Hotel Katajanokan respan tyttö onkin latvialainen - Suomi-tytöiltä näin yksinkertaisen asian tajuaminen ei vaan onnistu.

Ei sitten millään. 

Liian vaativaa ajatustyötä ja edellyttäisi vieläpä oma-aloitteisuutta.

Siis sitä mitä ei Suomenmaasta enää löydy.

Eikä halutakaan löytyvän.

Sitä, mitä jopa pyritään kaikin keinoin nitistämään.

 

 x

 

Huone osoittautuu olevan ihan "perus".

Ei mitään luxusta - onneksi. 

Kiinnostavimpina detaljeina ensinnäkin matalalla sijaitseva ikkuna. Niin matalalla, että ulos nähdäkseen pitää kumartua. 

Ikkuna on ollut kalteroitu tämän talon toimiessa vuosikymmenet tutkintavankilana.

Näkymä pihalle, taustana punatiilinen vankilanmuuri. 

Sama vankilamuuri, joka helmikuun 1944 suurpommitusten aikana oli isolta osalta murskana - Katajanokan tutkintavankilaan osui pommi.

Yksi vanginvartija kuioli.

Useita vankeja haavoittui. 

 

Ajatus lentää:

Ulkoilivatko sotasyyllisyys -farssin aikana nuo täällä istuneet syytetyt - iso osa maan ja armeijan korkeinta johtoa - tällä samalla pihalla?

Mm. Presidentti Risto Ryti, kenraali Aino, pääministeri Linkomies?

Kukapa tietää, ehkä tämä huoneeni olikin jonkun heistä - selli?

Toinen kiintoisa yksityiskohta:

Seinällä kehyksissä sellin vanha lukko ja avain. 

 

"Pikkuisen" nuista vankila -ajoista on meininki muuttunut.

Rautalukosta ja -avaimesta muoviläpyskään.

Tutkintavankilan sellistä hotellihuoneeksi. 

Vaatimaton kuntosali olisi veloituksetta tarjolla - tänä iltana ei jaksa - mutta sauna ei jostain syystä lauantaina päällä.

Saunaan pääsee kyllä sitten aamulla.

Mitä järkeä tuossa on?

 

Respan vieressä sijaitsevasta pienestä "lounge" -tilasta löytyvät tosiaankin molemmat i.p - lehdet sekä Hesari.

Tämä on hienoa - ovathan monet hotellit jo luopuneet sanomalehdistä.

 

Käytävällä, rauhallisessa paikassa pienen looshin takana sijaitsee asiakaspääte.

Se on hyvin toimiva ja - erittäin harvinaista näissä hotellikuvioissa - jopa tulostin pelaa!

Tämäkin on vallan mainiota! 

Tietokoneet alkavavat nekin olla "katoavaa kansanperinnettä" näissä hotelleissa. 

"Oletusarvona" on, että kaikilla olisi jonniinmoinen älyhärpäke. 

Kuten meilkein kaikilla onkin. 

Mutta onhan älyhärpäkkeellä kirjoittaminen yhtä tahkoamista.

Samalla selitys sille, että kunnollisten päätteiden kadotessa esimerkiksi Wikipedian päivitysten taso ja frekvenssi laskevat laskemistaan.

Puhumattkaan kaikesta muusta pahasta, jota älyhärpäkkeet aikaansaavat. 

Aamiainenkin ihan "perus".

Ei mitään varsinaista erikoisuutta - esimerkiksi näin meren rannalla joku kala - kuvio olisi paikallaan. 

Silakka tai lohi.

Onhan HC Katinkullassakin usein särkeä, ja HC Kuusamon Tropiikissakin muikkua.

Niin, tämä oli siis "maksuton" yöpyminen.

Talohan oli sinänsä jo  osittain tuttu - lukuisten lounaitten ja kymmenien kahvittelu -käyntien jälkeen.

Hotellin sijaintihan on mitä parhain - muutaman kivenheiton päässä "kotisatamasta", Skattan Viking Linen terminaalista. 

Hyvä että nyt tarjoutui tilaisuus yöpyäkin täällä - seuraavalla louna- tai kahvikäynnillä osaa sitten asennoitua taloon vähän tietäväisempänä. 

Talo on tämän jälkeen vieläkin tutumpi. 

 

Tuosta mielitautisesta, turhasta koronahysteriasta pari -kolme vuotta sitten oli toisaalta se pieni hyöty, että pääsi halvalla tutustumaan pariin helsinkiläishotelliin: Marskiin ja Klaus Kurkeen.

Hinnat kun tuolloin kyseisen mielisairaus -kohtauksen aikana olivat niin pohjilla:  60 - 70 euroa per yö.

 

Bing- ja Google -haku: Matkamiehen mietteitå majoituskokemus Marski

Ai niin...

Buukkauksen kanssa tänne Skattalle oli kuitenkin kovaa vääntöä.

Ensin puhelimessa aamulla nuori herra ilmoitti että "lahjakorttikiintiö on täynnä".

Samana iltana huone kuitenkin järjestyi. 

 

Sitten alkoi tulla jotakin kummallisia "tilausvahvistuksia" Jenkeistä. "Marriot" hotelliketjulta,

Niistä ei saanut mitään tolkkua - jostakin neljän kympin "refundistakin" eräässä höpistiin. 

Hyvin olivat siis systeemit "synkassa" Hotel Katajanokan oman ja jonkun kansainvälisen ketjun järjestelmien välillä!

😏 

 

Toisaalta...

Eihän nyky -Suomessa niin vähäpätöistä asiaa olekaan, etteikö se menisi säätämiseksi ja sekoiluksi. 

Hyvä Suomi!

x

 

Mutta tulisiko täällä "omalla rahalla" yövyttyä?

Hinnat "alkaen" jotakin 120 euroa yö - näin vuoden halvimpaan aikaan.

Ei.

Lähteehän tuosta melkein vierestä nuita Viking Linen  lautoja kotiin Tallinnaan, "Etelä-Helsinkiin".

Reissu kestää 2,5 tuntia.

Jos kotona nukkumisella "tienaa" "alkaen 120,- / yö...

Oma koti kullan kallis!

 

Seuraavana päivänä Tukholman -lautalla tulee  ihan silkasta uteliaisuudesta netistä tsekattua yöpymispaikan taloustiedot Finderista.

Korutonta kertomaa.

Tehnyt miljuunatappioita vuosien ajan.

Tavallaan harmi.

Vaikkein tuonne nuilla hinnoilla yöpymään tulekaan uudestaan mentyä, on paikalla arvoa kahvittelu- ja lounaspaikkana.

En soisi sen päättyvän.

(skannimine Helsingi lipud, laev jne.) 

(Ms Viking Gabriella Helsingfors - Stockholm 28.1.2024)

ArcticParadise.fi

But what if...

You were already living the best life on Earth?

Maybe this is hard to believe...

You might just be.

Do you appreciate it? 

KIrja-arvio: F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä ( Eepillinen sarja, 1934 )

"Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, 

mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka 

lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se 

jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon 

sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisen tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman

korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken oli vielä ehtoo. Kiuru ponnahtelee

korkealla ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä 

aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa 

korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu 

laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa". 

 

Kertomuksen ensimmäinen kappale. Onko tämä kirjoitusta - vaiko musiikkia?

Miten kukaan on osannut käyttää suomen kieltä näin upeasti?

 

Mutta, mutta...

Melko pian käy selväksi, että Frans Emil käyttää parhaimman latinkinsa kertomuksen ensimmäiseen kappaleeseen. 

Varsinainen Crescendo jo alussa!

Toki korkealuokkaista tekstiä löytyy stoorista monin paikoin jatkossakin - muttei kuitenkaan tuon ensimmäisen kappaleen täydellisyyttä hipovan sanataiteen tasoista.

Miten voisikaan?

Eihän tuosta, ensimmäisen kappaleen laadusta, yli juuri voisi päästäkään. 

Mahdotonta pystyä jatkamaan samalla intensiteetillä.

Pienoisromaani "Ihmisiä suviyössä" on pikemminkin eräänlainen tunnelmapala kuin varsinainen kertomus.

 

Toki henkilögalleriaa löytyy, ja jonkinlaista "juontakin".

Mutta periaatteessa kyseessä on hurmioitunut Oodi, vai sanoisimmeko Korkeaveisu Pohjolan huumaavalle kesäyölle. 

 "Niin moni vaeltelee Pohjolan kesäyössä, varsinkin pyhän seuduissa. Syyt ovat erittäin vaihtelevaisia, mutta ulkonainen edellytys on sama kaikilla, sama tänään kuin edesmenneinä aikoina; yön valoisuus".

"Jos erillinen talo viimeisenkin asujansa kotosalle saatuaan on kuin emo, niin samaa on myöskin koko suviöinen avaruus maineen taivaineen, sen helmassa onnettominkin ihmislapsi, ainakin yksinäisenä ollen, aina jollakin tapaa lepää".

Juurikin näin! 

Tyyppigalleriasta löytyy Manua, Mettälän Jukkaa, Santraa, Taiteilijaa, Helkaa, Arvidia, Jalmaria jne. 

Synnytään ja kuollaan, rakastetaan ja vihataan - suomalaisessa suviyössä. 

Mutta koska kertomus on tosiaankin pikemminkin eräänlainen "pastissi", runoelma, tunnelmankuvaus:

Lukijan on vaikea hahmottaa, kuka kukin taas olikaan, ja mitä juuri tämä tai tämä henkilö on aikaisemmin puhunut tai puuhaillut. 

Varmaankin tarina toimii elokuvana paremmin - toivottavasti tuo Valentin Vaalan ohjaus vuodelta 1948 taas pikapuoliin näytetään telkussa.

 

Sillanpää on loistavimmillaan paitsi Pohjolan kesäyön, niin myöskin naiskauneuden kuvaamisessaan:

"Helka -neidon käynti oli täällä vainiotiellä viljelysten näkyvissä aivan toinen kuin siellä ruohoisella metsätiellä. Siinä hän meni niinkuin Arvid oli nähnyt hänen menevän tanssisalin parketilla pääkaupungissa, joka askeleellaan ikäänkuin julistaen sen kunniaa, joka hänet oli tuollaiseksi muovannut".  

"Arvid näki Selman hiukan isopiirteisen pään, jonka varmat ääriviivat ja tasainen vaikka vahvahko iho olisi sopinut kehittyvälle nuorukaiselle. Mutta heleän korvan tienoilla luonnostaan kihartelevat kutrit ilmaisivat kyllä jotakin muuta. Niiden kuuma kellerrrys oli kuin jonkin syvällä palavan tulen väkisin pinnalle pilkahtanut äärimmäinen liekin kärki. Selma -neiti oli juro; jos joku häntä lähestyi, olipa sitten samanikäinen nainen tai ken tahansa mies, niin hän jollakin tavoin kohteliaasti jäykistyi, nuo ohimoitten kultaliekit ikäänkuin sammuivat. Hän oli jostakin syystä vakuutettu siitä, että hänellä oli epäedullinen ulkomuoto. Kun joku palvelevassa asemassa oleva henkilö - ompelijatar, kylvettäjätär, sanoi ääni vilpittömyyttä väreillen: "Neidillä on niin uljas vartalo - ", niin tuntui hänestä siltä, kuin ne sanoisivat niin vain sen vuoksi, että hänen kasvonsa eivät olleet kauniit.

Mutta nytkin, tänä myöhäisenä kesäiltana, saattoi jollain etäisellä kyläraitilla seisoskeleva nuorukaisjoukko katsahtaa häneen, siihen auton etuistuimelle, hyvinkin ihailevasti. Hän osasi aivan ylivoimaisen hyvin valita pukunsa ja värinsä, vaikkei kukaan oikeastaan huomannut milloin ja mistä hän ne hankki. Ja hän näki ja ymmärsi kaikki mitä tapahtui hänen läheisyydessään. Ja punertavan kauniit kutrit liekehtivät ohimoilla kuin syvälle pidätetyn väkevän naisellisuuden tunnukset".

Upeaa, Frans Emil!

 

Monia muitakin hienosti sommiteltuja lauserakenteita tekstissä.

Tyyliin:

"Hän oli terve, voimakas mies, jota vastaan ei vakavampi nöyryytys ollut koskaan tullut".

"(...) ei tässä pahemmin käy kuin sallittu on".

Mutta toisaalta...

Paikoitellen lievää haparointia.

Esimerkiksi eräässä virkkeessä viisi (5) ajatusviivaa - melko sotkuiseksi menee. 

Jonkun verran myös nyky -lukijalle käsittämätömiä sanoja noin sadan vuoden takaisessa hämäläisen maalaiselämän kuvauksessa.

"Trekooli", "lipestikat", "aaprotit"...

 

Sillanpään teksti siis vaikuttaa vahvasti musiikinomaiselta, ja musiikki onkin selvästi ollut Frans Emilillä mielessä jo kirjoitusvaiheessa:

"Yö oli ehtinyt siihen pyhimpään ja hartaimpaan kohtaansa, jolloin kaikki äänet vaikenevat - tuo kuviteltu musiikkikin - pianissimo - on ohentunut olemattomiin, sisältörikkaaksi tauoksi". 

"Hälinää, jonka ääniala on matalahko ja tempo hitaahko".

"Oikeata yötähän ei Pohjolassa tähän aikaan olekaan. Tuskin on illan orvokintumma pianissimo vaiennut syväntuntuiseksi tauoksi, kun jo aamun ensi viulu herää korkeaan kirkkaaseen säveleeseen. Eikä puutu siltä säestäjiä. Intohimonsa pakosta kimpoilevat kiurut ilmaan ja sadat sylviat visertävät niin, että luulisi niiden rinnan pakahtuvan - koko linnun varsinainen ruumishan on tuskin miehen peukalon kokoinen". 

Edelleen:

Läpi runoelman toistuu Sillanpään kiinnostus luonnon pieniä yksityiskohtia kohtaan.

"Kananpojat ovat heränneet kuopistaan, seljapuitten alta".

"Hiekkavierikoissa mäntyjen juurella kukkiii violetti kangasyrtti, yksinäinen koppelo hurahti auton edestä raskaaseen lentoon".

"(...) heinäpeltojen metiset kukkameret vaihtuneet kärväsmetsiksi".

"Jos paarma puri vihaisesti, saattoi se tietää äkkisadetta päivemmällä, vaikka aamu olikin kauttasiinsa ihana".

Niin, Sillanpäähän oli opiskellut mm. botaniikkaa.

Hänen maailmakatsomuksensa oli "biologinen determinismi".

Hyvää filosofointia tervan olemuksesta:

(...) tuota jaloa juoksevaa ainetta, jossa auringon salaperäinen voima ja maan uumenien paine niin oivasti yhtyivät,. Terva on tahmeaa ja raskaasti juoksevaa, mutta - jos astia pitää vettä, niin ei ole varmaa, että se pitäisi tervaa. Ehkä on samoin viinin laita, joka sekin on maan ja auringon yhteistuote".

Entä mitä kirjallisuudentutkimus sanoo tästä Sillanpään kertomuksesta?

Professori Panu Rajala:

"Sillanpään artistisin, musikaalisin teos, joka suppealla sivumäärällä nivoo yhteen hänen tuotantonsa keskeiset teemat: syntymän, kuoleman, äiti-madonnan, erotiikan eri vivahteet, talonpoikaiset ihanteet, uuden ajan enteet, Pohjolan suviyön olemuksen. Tyylin lyyrisyys on huipentunut puhtaimmilleen".

Hyvin kiteytetty!

(...) hämyisän kuultavan suviyön tunnelmat kiehtoivat Sillanpäätä". (Laurila, 1958) 

Kiintoisaa on, että teoksen kerrotaan syntyneen "Sillanpäälle tunnusomaisen tapaan erillisinä palasina, joista kustannusyhtiön toimittaja Vilho Suomi Otavassa sommitteli yhtenäisen mosaiikin". (Panu Rajala) 

Tekstinkäsittelylaitteitahan tuolloin ei ollut, mutta periaate on siis identtinen!

Professori Kai Laitinen puolestaan toteaa (1958, 1984):

"(...) ryhdikkäämpi, jokaista yksityiskohtaa myöten merkitsevä pohjapiirros olisi epäilemättä tehnyt siitä suurempaa romaanitaidetta; mutta toisaalta säännöttömyys, sattumanvaraisuus, joka on muutakin kuin näennäistä, vastaa parhaiten tämän kesäöisen tapahtumasarjan jo koko elämän irrationaalista luonnetta".

Täsmälleen!

 

Panu Rajala jatkaa:

"Teoksen päällisin puolin valoisiin näkymiin on kiinnitetty paljon huomiota. T. Vaaskivi luonnehtii teosta valoportiksi. Aarne Laurila on nähnyt alkusivulla kirkastuvan auringon valon hallitsevan romaania loppuun saakka. (...) Rafael Koskimies luki siinä tekijänsä heleimpiä sivuja, "kauneutta kauneuden itsensä takia". 

Sillanpään tyylin musikaalisuutta ja kypsää, herkistynyttä kuvausta on riittämiin kiitetty. Rakenteen sinfonisuutta ovat kriitikot analysoinet Vaaskivestä ja Marjasesta alkaen. Koskimies arveli etä teos on "raffinoiduimpia kirjallisia tuotteita, mitä suomalaisilla aivoilla ja suomalaisella mielikuvituksella milloinkaan on luotu".

Lauri Viljanen ylisti (HS 2.12.1934) teoksen lyyristä suloutta ja atmosfääriä, joka "kavahtaa sovinnaista muotoa". Veijo Meren (1978) mielestä Sillanpään "tyylin finessit ja kosketuksen herkkyys ovat sitä lajia, että häntä voi verrata hovikelpoisimpiin japanilaisen proosan klassikoihin".

x

Sillanpää ja raha?

Iso perhe (kahdeksan lasta!), osin suurelliset elämäntavat, vuosikymmeniä jatkunut raha-asioiden hallitsemattomuus. "Taatan" holtiton juopottelu... 

Suomen ainoa Nobel -kirjailija oli - alkoholisti. 

Keväällä 1929 siirtyi Otavan kirjailijaksi "Suomen kirjallisuushistorian suurimmalla kaupalla": 

Yli 600 000 silloista markkaa, nykyrahassa jotain 229 000 euroa.

Mutta eihän tuokaan suurelta vaikuttava mutta vuosikymmenien juoksussa pienehkö summa mihinkään tietenkään riittänyt... 

Huippuvuodet ajoittuivat 30 luvulle (Ihmisiä suviyössä 1934).

1950 -luvulla lähinnä muistelmateoksia.

Mutta kykenihän Frans Emil vielä 40 -luvulla tuottamaan mainiota tekstiä:

Elokuu!

Josta Matti Kassila sittemmin ohjasi tuon klassikko -filmatisointinsa...

Starring mm. legendaarinen Toivo Mäkelä epäonnistuneen kirjailijan, kanavanvartija Viktor Sundvallin roolissa.

Mutta sehän on jo toinen tarina.

Ulla Rantasen "kuvitus" tähän F.E. Sillapään "Valittuihin teoksiin" vuodelta 1969  sensijaan on ainutlaatuisen törppöä.

Miten jotakin näin kökköä on kehdattu julkaistakaan?

Apinakin pystyisi parempaan. 

Joka tapauksessa on hienoa, että usein Tampereella tulee mahdollisuus käydä Hotelli Tammerin respassa kahvilla tai alakerrassa lounaalla.

Täällä Sillanpääkin istui!

Niin ja myös Marski.

Toimiihan etuoven kahvanakin - marsalkan sauva...

Vierailivatkohan he Tammerissa samoina aikoina?

(skannimine hotel)

 (Kittilä, 21.1.2024)

ArcticParadise.fi

Muuten tämän blogin kirjoittajan on Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, arvoisa Ville Hytönen julistanut "suomalaisen kirjallisuuden vihaajaksi". 

 

Bing- ja Google -haut:

Matkamiehen mietteitä Ville Hytönen 

Vertailua: SPR:n Veripalvelupisteet Tampere (katastrofi) ja Turku (toimii).

Tampere, vk. 1/24:

 

Oh-hoh!

Olipa erikoinen tapaus Tampereen veripalvelussa.

Siis siellä Koskikeskuksen alakerrassa - entinen toimipiste rautatieaseman naapurissa, samassa talossa kuin Holiday Inn, oli paljon käytännöllisempi. Sinne helppo mennä.

Puistikon vieressä, ei ruuhkia, helppo livahtaa taloon verenluovutukseen.

Vaikea käsittää, miksi sieltä piti muuttaa pois tuonne Koskikeskuksen "monttuun".

Vaatii ison operaation sinne pääsemisessä. 

Sinne kellariin, pitkän käytävän päähän.

Mitä järkeä muutossa oli? 

No, joka tapauksessa - luovutukseen.

Sehän on samalla pieni "terveystarkastus", mm. hemoglobiinin osalta. 

Plus "paha veri pois" - veri uusiutuu.

Vähän niin kuin kuppaus entisaikoina.

Plus kahvit ja pientä suuhunpantavaa.

Plus verenluovutushan on samalla  auttamista.

Jonkun tuntemattoman, nimittäin.

 

Koskikeskuksen klitsussa normaalit rutiinit.

Check-inn.

Henkkarin esittäminen. 

Lomakkeen täyttö. Kökkö -padilla.

Odotus"koppiin" hemoglobiini -mittaukseen.

Henkilöllisyyden "varmistaminen" - taas.

Toki - johan muutaman metrin päässä suoritetusta henkkarin tivaamisesta joku minuutti olikin jo kulunut..

Sitten aina se sama kysely koskien osoittetta - kauhistus! - Tallinnassa. 

 

Tämä sama hoitaja seuraa varsinaisen luovutukseen. 

Penkille pitkäkseen ja pitkähihainen pusero veks. 

Jo hemoglobiinin mittaushuoneessa nousee red flag kyseistä hoitsua kohtaan.

Jostakin syystä.

Vaisto viestittää, että tässä on nyt jotakin feelua.

 

Kuten olikin.

Tyttö oli niin teesskennellyn-ystävällinen ja tekopirteäkin. 

Aivan poikkeuksellisen huonot hampaat.  

Likaiset ja risaiset. 

Terveydenhoito -alan ihmisellä.

Hirveän tarkkaan oli "tutkivinaan" suonta. 

Paineli ja paineli.

Sitten se alkoi haparoivasti sörkkimään sen neulansa kanssa. 

Hyi helvetti mitä touhua!

 

Sörkki ja sörkki - ja sörkki vielä sörkkimästä päästyäänkin. 

Sattui!

Mutta sörkkiminen vaan jatkui ja jatkui...

Kysyi tietty jossakin vaiheessa, hääräillessään, "onko kipuja". 

Kuultuaan myöntävän vastauksen - ja varmaan jonkun voihkaisunkin - paheni tytön sekoilu vielä entisestäänkin. 

Kun alkoi hermostuksissaan "yrittämään liikaa".

 

Vielä sähläsi jonkun aikaa, kunnes pakosta totesi:

"Tämä ei nyt onnistu, pahoittelut".

Livahti takahuoneeseen.

Kohta palasi takaisin väkinäinen hymynsä naamallaan ilmoittaen että nyt "vaihdetaan hoitajaa".

Jälleen nuo "pahoittelu" -lätinät.

Paskan marjat!

 

Seuraava hoitaja saapuu pontevasti,  seuraa ranteen vaihto.  

Ensin täytyy tietenkn - Härmässä kun ollaan - tarkistaa henkkari.

Hoitajien vaihtoon kului minuutti tai pari, asiakkaan maatessa siinä  hoitopöydällä.

Meinasivatkohan naiset, että tuossa minuutin - parin aikana voisi asiakas hoitopöydällä jollain ilveellä kenties vaihtua?

Siis kolmas (3:s) "henkiöllisyyden tarkistaminen" tämän verenluovutuskäynnin aikana.

😆

Sekoilu jatkuu. 

Tämä toinenkin hoitsu - vähän vanhempaa sorttia - alkoi sen saman aivan poikekuksellisen painelun "tutkiessaan suonta".

Paineli ja paineli, aprikoiden "mistä olisi hyvä kohta laittaa piikki sisään"

Oli varmassti hermostunut, kun työtoverilla oli homma mennyt nk. pipariksi.

Seurauksena yritti liikaa, hänkin.

Monen minuutin hääräämisen ja sörkkimisen jälkeen sai sitten vihdoin runnottua neulan sisään - mutta jotenkin ilmeisesti "sivuun", kun veri ei juossutkaan. 

Sitä sitten ihmetteli aikansa, todeten:

"Pahoittelut, tämä ei nyt onnistu".

Kysyy:

"Onko tällaista tapahtunut sinulle koskaan aikaisemmin?".

Tietenkin kysyy.

Suomessahan yritetään aina jollakin - jollakin ihmeellisellä - tavalla työntää vastuu uhrille.

 Vastaan:  

 

"Sä kysyt, mä vastaan:

Olen ollut verenluovuttaja kohta puoli vuosisataa.

Satoja luovutuksia, kolmessa eri maassa.

Mitään tällaista ei ole koskaan tapahtunut. 

Että luovutus epäonnistuu ei ainoastaan kerran, vaan myöskin toisen kerran, toisesta ranteesta.

Aivan ainutlatuista".

 

Hoitaja meinaa alkaa selittämään jotakin. 

Ilmoitan hänelle:

"Älä viitsi.

En ole nyt sillä tuulella, että jaksaisin alkaa kuuntelemaan jotakin selityksiä".

Jatkan:

"Mutta yhdessä suhteessa haluan antaa teille kiitosta!

Henkkari tarkistettiin kolmeen kertaan, SEN te toki osasitte.

Mutta eikös henkilöllisyyden voisi tarkistaa vielä neljänteenkin kertaan, kohta kun poistun tuosta ulko-ovesta?

Ihan vaan varmuuden vuoksi!".

Hoitajaa ei naurata,

Ymmärtää sentään antaa asian olla, vaikenee ja hipsii pois. 

Poistuessani huikkaa perääni

"Moi moi!".

Irvokasta.

Yhteenveto:

Käynti SPR:n Tampereen veripalvelutoimistossa oli katastrofi.

Aivan täydellinen katastrofi.

Kuten todettu, ainutlaatuinen tapaus.

Kohta puolen vuosisadan aikana, satoja luovutuksia eri maissa, ei mitään lähimainkaan vastaavaa sössimistä ole tapahtunut.

Vieläpä kahden eri hoitajan toimesta.

Ammattitaito totaalisen hukassa tuolla Mansessa.

Hallintoon kyllä ollaan valmiita satsaamaan.

Lomakkeiden täyttelyyn, muka -ystävällisiin haastatteluihin ja turhiin kyselyihin, henkilöllisyyden moninkertaisiin tarkistuksiin.

Mutta se ydinasia - verenluovutus - ei vaan onnistu.

Asiakkaallle tuotetaan jopa melkoista kipua.

 

Niin...

Eikä nyky -Suomi olisi nyky -Suomi, ellei inboxiin olisi parin päivän päästä tipahtanut markkinointiviesti:

"Kiitos  käynnistäsi ja halustasi auttaa verivalmisteita tarvitsevia potilaita".

Näinhän se menee. 

Nyky -Suomessa kaikki - siis ihan KAIKKI - verhotaaan jonkinlaiseen kummalliseen muka -ystävällisyyteen ja markkinointi -mössöytykseen. 

Osaaminen vaan tuppaa niin usein olemaan kadoksissa.

Turku, vk. 2/24:

Uusi yritys, mutta veripalvelutoimiston vaihto Tampereelta Turkuun.

Turussa: Ei mitään ongelmia

Kuten ei ikinä missään muuallakaan ole ollut, nuita Tampereen veripalvelutoimiston tyylisiä.

Turun hoitajalta kun tuli kysyttyä, mitäköhän ne Tamperella olivat merkinneet käynnistä ylös, oli vastaus:

"Luovutus keskeytetty".

 

No, voihan sen noinkin ilmaista. 

Jos on tarve...

😏

 

Itse asiassa yllättävän lievä merkintä.

Mikseivät Tampereella samantien merkinneet tyyliin:

"Asiakas rimpuili".

"Ei ollut yhteistyöhaluinen".

"Oli väkivaltainen"...

😏

 

(skannimine süda) 

 

Bing-ja Google -haut:

Matkamiehen mietteitä Punaisen ristin Sanomatalon veripalvelu (24.10.2019)

(Naantali 10.1.2024)

ArcticParadise.fi

Minulle kerrotaan enemmän, koska lähden huomenna! - Jacques Brel

Näyttelyarvio: Hilja "Hili" Raviniemi: Sinisen kosketus

Ensimmäinen käynti Valokuvataiteen Museossa ties kuinka moneen vuoteen.

Käytävä tuolla oli - paitsi uteliaisuudesta, minkälainen on museossa nykymeininki? - myös nimen Hili Raviniemi johdosta.

Nimi, jota lapsuuden valokuvaajakodissa kuuli usein.

Miehensä Eero Raviniemen nimen ohella.

Liittyen valokuva-alan järjestöasioihin.

Stadissa oli tänään pari muutakin kiinnostavaa valokuvanäyttelyä, mutta juuri Hili Raviniemen näyttely oli ensimmäisenä lopettamassa esilläolonsa: 14.1.2024.

Sitäpaitsi nerokas, edullinen, käytännöllinen Museokortti kelpaa täälläkin.

Mutta pelin henki alkaa käydä selväksi heti respassa.

Respa osoittautuu olevan kolmen eri museon yhteinen vastaanotto.

Pömpelissä pönöttää lyhyt, pullea paskantärkeä keski-ikäinen nainen, joka alkaa heti kyselemään turhia. 

Vaikka on juuri kuullut, millä asialla tässä ollaan. Minne ollaan menossa.

Museokorttikin on jo pöydällä.

Sitten, havaittuaan asiakkaan hämmästyksen turhien kysymysten suhteen, alkaa tuon tavanomaisen peri -nykysuomalaisen muka -ystävällisen naurun ja selittelyn jotta "hän halusi vain tarkistaa".

Höpö - höpö.

Yritti keksiä itselleen jotakin "töitä", siinä istuskellessaan.

Tällaistähan on Suomi pullollaan.

Tyhjänpanttina istuskelijoita, jotka "asiakkaan" ilmaantuessa alkavat kuumeisesti keksimään jotakin turhaa.

"Työksihän" tuollaista ei voi edes kutsua - kysymys on palkallisesta olemisesta...

Eritoten naiset ovat noihin paikkoihin hakeutuneet.

Helppoa, suhteellisen hyvin palkattua ja turvallista oleskelua.

Velkarahalla, tietty.

Siis Suomen valtion velkarahalla.

Mutta sitten näyttelysaliin.

Heti tuossa oikealla on hauska 40 -luvun mustavalkoinen, "ajan patinoima" kuva:

Takaapäin kuvattu hyppelehtivä nainen, tyypilliseen sota-ajan jälkeisen tyyliin sonnustautuneena.

Tämähän lupaa hyvää tälle näyttelylle!

Mutta, mutta.

Sinänsä pienehköä näyttelyä kiertäessä ei vastaan tule mitään vastaavaa, ei likimainkaan mitään vastaavaa.

Tyyli on aivan toinen:

Tylsiä kissakuvia.

Nimet peri -Kameraseuralaisia.

Kissa kyykistelee pusikossa - nimeksi "Vapaa luonnostaan".

Hoh - hoijaa...

Sitten tuon kemisti -taustaisen Hilin labotoriokikkailuja.

Ikäänkuin "röngenkuvia" kasveista, kaloista, sisiliskoista.... Käden luustosta.

Pari teeman  "Sininen" kuvaa sitten.

Toinen on ehkä maisema? Vaikea sanua.

Toisesta ei saa sen vertaa selvää.

Mikä on aihe, mitä on yritetty sanoa?

Vaikea sanua.

Väliseinällä pyörii pieni filminpätkä jostakin valokuvaus -alan vuosinäyttelystä 60 -luvun alusta.

On ollu juhlallista touhua!

Sprigit ja skragat joka ukolla, armotonta pönötystä.

Sotilasasuinen ukkeli pitää puhetta, jäykkänä kuin rautakanki.

Näyttelyteksteissä hehkutetaan - pitihän se arvata - Hili Raviniemen naiseutta.

Niin, niin.

Niinpä tietysti.

Sopii hyvin tähän nykyiseen narratiiviin.

Kierroksen jälkeen tekee mieli palata tuohon mainioon 40 -luvun kuvaan joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota.

Miksi se oli niin poikkeuksellinen koko tähän muuhun settiin verratuna?

Mutta hei!

Tämä näyttelyn ainoa kunnon kuvahan ei olekaan Hili Raviniemen tuotantoa!

Tämä on aviomiehen niinikään kemisti Eero Raviniemen kuva vaimostaan 40 -luvulla!

Hili Raviniemi näkyy kuvanneen Rolleiflexilla.

Kuten allekirjoittanutkin ensimmäiset vuodet, 80 -luvun lopusta vuoteen 1993.

Pakko oli järjestelmäkameran siirtyä - mutta mitä hulluutta olikaan oman  Rollikan myynti!

Toisaalta: Rahapula oli kova.

Ehkä se on jonkinlainen lieventävä  asianhaara...

 

Niin, ja tulihan Rolleiflexilla aikaansaatua "uran" alkuvuosina kymmenkunta kelpo kuvaakin, jotka ovat vieläkin tuotannossa...

Saitilla merkintä "Rolleiflex -tuotantoa".'

Ai niin.

Sitten salin seinällä on plakaatti jossa lueteltuna "näyttelyn tuotantoon osallistuneet".

Voi Herran tähden sentään!

Lista on pitkä kuin nälkävuosi!

Naispainotteinen luettelo, tietenkin.

Hehän ne hakeutuvat tuollaisiin helpohkoihin, siisteihin sisäpuuhiin. 

Suhteellisen hyvin palkatuihin, tietty.

Saikut sekä äitiyslomat juoksee!

Ylenpalttisen runsaasti seminaarimatkoja hotelliöineen sekä päivärahoineen, kurssituksia, opintolomia jne. 

😉

Ihmetellä täytyy, mihin on tarvittu moista lössiä "museoihmisiä" tämän pienehkön, suhteellisen vaatimattoman näyttelyn "ripustukseen".

Mutta toki on niin, että iso osa nykyistä "työelämää" onkin nimenomaan jonkinlaista "työnteon näyttelemistä".

Kovalla tohinalla, ettei kukaan (varsinkaan rahoittajat, ketä ne sitten ovatkaan) hokaisi, ettei töitä juurikaan ole. 

 

Valokuvataiteen Museon erääseen sivuhuoneeseen kun kurkistaa:

Hyi helvetti!

Ylipainoisia, siis LIHAVIA naisia näytillä. Sairasta!

Sitä itteään - kehopositiivisuus -skeidaa.

 

Toisaalta eihän nyky -Härmä nyky -Härmä olisikaan, ellei jonniinmoinen woketus olisi levinnyt lähestulkoon kaikkialle, eritoten "kylddyyri" -alalla.

Yhteiskunnan rahoilla, tottakai.

Poistuminen näyttelystä eri reittiä kuin sisääntulo.

Sisääntulo ulkoportaiten kautta, postuminen sen Kaapelitehtaan ison sisääntuloaulan kautta.

Paljon on muuttunut.

Väkeä melko runsaasti - naisvaltaista sakkia, tietty. 

Hehän ne Härmässä "kylddyyriä" kuluttavat.

Respassa pieni mutta sitäkin vaatimattomampi valikoima erilaisia nk. "museokauppa" -tuotteita.

Postikorttitelineen kuvat ihan surkeita.

Hinta on hulppea: 3,50 per kipale.

Suomen- ellei maailmanennätysluokkaa!

 

Joskus aikoinaan, taisi olla vuosituhannen alussa, täällä Kaapelitehtaalla tuli muutaman kerran käytyä lounaallakin.

Ihan kelpo perusmättöä, taisipa olla seisova pöytä. Tässä samassa isossa salissa, tuolloin väliseinillä jaetussa.

 

Nyt kertoo respan tyttö, että ravinteli on muuttanut jonnekin kulman taakse, oliko se toisen kerrokseen.

Homma pelaa pöytiintarjoilu -periaatteella.

 

Jaahas.

Unohdetaan juttu, sitten.

Ei voi lähteä raskaitten kassien kanssa etsmiään nykyistä ravintolaa Kaapelitehtaan sisuksista.

Jos siellä vielä kerran odottaa joku hidas ja vaivalloinen tarjoilu -systemi.

Todennäköisesti pöperöt vielä jotkin kasvis -pakkosyöttöä - naisvaltainen helsinkiläispaikka kun on kyseeessä. 

Hyvä kuitenkin, että Hili Raviniemen näyttelyssä tuli käytyä.

Näppäilytason kuvaaja.

Mutta ei valokuvaus hänelle varmaankaan mikään tuhoisa harrastus ollut.

Onhan moni ajanviettotapa paljon haitallisempi.  

 

Todennäköisesti valokuvaus antoi Hilille paljon.  

Ainakin puuhaa, sosiaalisia kontakteja ja liikuntaa.

(skannimine: Lapimaa -vaade, Kind of Blue, talv)

 

(Naantali 9.1.2024)

ArcticParadise.fi

(Melkein) mitä muuta tahansa muttei "naiskomiikkaa", kiitos! 

Pallastunturin lumivyöry -tragedia: "Vahvat suomalaisnaiset" taas vauhdissa.

No niin...

 

Tää on taas tätä "vahvojen suomalaisnaisten"  touhua.

 

Piti vaan tämän vaasalaisen liikunnanopettajattaren, Eva Ramstedtin, lähteä tulipalopakkasessa ja myräkässä rynnimään sinne Pallastunturin lumivyöryalueelle.

Piti, piti - se oli ihan välttämätöntä!

Piti, vieläpä alaikäisine lapsineen!

Poronhoitaja Vilho Autto on toiminut  poronhoitajana alueella yli 60 vuotta. Hän pitää Pyhäkurua yhtenä vaarallisimmista paikoista alueella.

"Pyhäkuru on hirvittävän vaarallinen paikka. Ei sinne pidä huonolla säällä mennä". - HS 4.1.24

Ei mitään rajaa - nimittäin 37 -vuotiaan opettaja -äidin tyhmyydellä ja vastuuttomuudella.

Pyhäkurusta löytyi nainen kuolleena - varusteet sinkoutunet karmeassa viimassa pitkin tunturia.

 

Kyseessä "innokas seikkailulajien harrastaja".

Joka raportoi tietty ahkerasti sosiaalisessa mediassa "saavutuksistaan".

Täytyyhän nykyään tutuille ja tuntemattomille jatkuvalla syötöllä raportoida, miten ihanaa juuri se minun elämäni on!

 

Alaikäisen lapsen vaikeat ja kalliit etsinnät jatkuvat.

Kymmeniä etsijöitä eri viranomaisista, lisäksi vapaa-ehtoisia. 

Helikopteri, mönkijöitä, koiria - erittäin pahoissa olosuhteissa. 

 

Ei tule poikalasta löytymään hengissä.

Jos löytyy ollenkaan, ennen lumien sulamista. 

Silloinkin todennäköisesti pedot syöneet raadon.

Kiitti, äippä!

 

Tuossa lienee taas ollut kymysys siitä kuuluisasta "naisten voimaannuttamisesta"?

Näitähän on riittänyt:

Milloin pitää lähteä jään alle sukeltelemaan Norjan luoliiin, milloin rimpuilla ylös Tallinnan televisiotornin seinämää...

Vuoristokiipeilyä Himalajalla, tai vähintäin Kilimandzarolla...

Tuloksena usein pahoja hätätilanteita, loukkaantumisia, jopa kuolemia. 

Monasti raskaat ja kalliit avustusoperaatiot koituvat meidän, veronmaksajien, maksettaviksi. 

 

Mutta tärkeintähän onkin, että Suomi -tytöt - nuo kullannuput - pääsevät näyttämään, jotta he osaavat, uskaltavat!

 

Eikös niin?

(skannimine: Lapimaa -vaade, suve)

 

(Tampere, Lapinniemi 4.1.2024)

 Arctic.Paradise.fi

Laadukasta kotimaista postikorttituotantoa juuri Sinulle, Arvoisa Suomalainen Nainen!