(KESKEN)
Mökki Punkaharjulla.
Olipa satumaisen hieno tulo tänne lauantai -ehtoona myöhään.
Keskiöinen pyörämatka Retretin paikallisjunapysäkiltä tänne Kulennoisten Hiekkalahteen täysikuun loisteessa, tähtikirkkaan taivaan alla,
Kuun valo niin voimakas...
Otava ihan tuossa lähellä, pään päällä, melkein käden ulottuvilla.
Jari -myrsky raivoaa nyt.
Kävipä tuuri, kerkesin tänään Savonlinnasta takaisin tänne mökille sillä 15.30 -paikallisjunalla.
Pyöräreissu Retretin pysäkki - Hiekkalahden mökki n. 7 - 8 kilsaa.
Josta muutamaa sataa metriä lukuunottamatta koko matka vanhaa kylätietä.
Se muutama sata metriä Savonlinna - Punkaharju "isoa tietä" on kyllä ihan karmea.
Kun tukkirekkoja Metsä Woodin Punkasalmen tehtaille ja ntehtailta sujahtaa ohi noin vartin välein.
Parin - kolmen metrin päästä.
No, kulkeehan jokaisessa rekassa ehkä sentin tuhannesosan verran meikäläisenkin varallisuutta.
106 Metsä Board Oy B -lappua salkussa, nimittäin...
😏
Onneksi kaikkein pahin myrsky alkaisi vasta yöllä.
Mutta kyllä tuossa tuulessa ja tuiskussa sai polkea ihan tosissaan.
Oli taivaallista lämmittää mikrossa joku keitto, ja painua pehkuihin.
BIG SLEEP.
Parisen tuntia.
Illan ohjelmana
1) Rikostarinoita Suomesta. Uusinta parinkymmenen vuoden takaa. Hyvää settiä.
2) Dokkari Mark Rothkosta. Noista "abstrakteista expressionisteistä" siitä kärkipäästä. Mutta siltikin ihan sontaa.
3) Rikospaikka. Osittain hyvää settiä.
Herään aamuyön pikkutunneilla,
Rapinaa mökin lautaisen välikaton päältä.
Hiiret siellä lämmittelemässä.
Mutta minne minä pääsen lämmittelemään, jos sähköt katkeavat?
Uutisissa kerrottiin kymmenien tuhansien talouksien olevan ilman sähköä tänä yönä.
Eikä ainoassakaan muussa mökissä tällä alueella näkynyt illalla edes valoja!
Jos apua sattuisi tarvitsemaan.
No, onneksi täällä on takka.
Ulkovarastossa klapeja runsaasti.
Ajattelen yön tunteina O.:ta, kuten usein viime aikoina.
Lapsuuden luokkatoveri. Ensirakkaus.
Sattumoisin nimittäin joku päivä sitten selvisi, että hänen isänpuolinen sukunsa on lähtöisin - Jyskyjärveltä, Vienan Karjalasta.
Paratiisista.
Jossa sain viettää unohtumattoman viikonlopun heinäkuussa 2011.
Eikä toista visiittiä tuonne rajan taakse todennäköisesti siunaannu enää koskaan.
O. jyskyjärveläistä sukua?
Uskomatonta.
Ei voi olla totta!
Ei ikinä tullu esille, ei pienimmässäkään määrin.
Vuosikymmenien aikana.
Hyvin vaiettu tausta!
O...
Tyttö ilmestyi luokallemme Englantilaiseen Kouluun joskus 1966, suunnilleen.
Japanista, missä hänen isänsä oli työskennellyt oman alansa korkeissa asiantuntijatehtävissä.
Ilmeisesti O. siellä oli ollut jossakin englanninkielisessä koulussa.
Me muut olimme jo vuodesta 1960, "Kindergartenista" asti, olleet luokkatovereita The English Schoolissa, Helsingin Mäntytiellä.
Iloinen, terve tyttölapsi.
Olimme samaa "jengiä" siellä takapulpeteissa.
Siitä kehittyneimmästä ja eloisimmasta päästä.
Välitunneilla paljon yhdessä, samoissa porukoissa.
Joskus ehkä 67 -68 alkoivat tunteetkin olla jo kuvassa mukana - ainakin mulla.
Varsinkin yksi kerta jäi ikuisesti mieleen.
Tapanamme oli välitunneilla istuskella siinä talon kulmalla, Mäntytien puoleisilla ikkunalaudoilla.
Jotakin sanailua, leikinlaskua siinä oli ollut, ja O. meni sitten menojaan.
Oliko jossakin radio auki, vaiko oliko päässä vain "korvamato"?
Joka tapauksessa silloin ajankohtaista Beatlesiä.
Hey Jude, Eleanor Rigby tai Penny Lane.
Tunnekuohu oli valtaisa.
Päätin silloin muistaa tuon hetken.
Ja toden totta, lukemattomia kertoja on The English Schoolin ohi fillaroidessa tullutkin pysähdyttyä katselemaan tuota ikkunalautaa...
À la recherhe du temps perdu....
Olisikohan sitten ollu 68 vai 69, se ikimuistettava ilta O.:n kutsuissa.
O. ja kaverinsa A. kutsuivat minut ja yhtä luokkaa ylempänä olevan I.:n herraseurakseen, O.:n kotiin Meikun Pihlajatielle.
Porvariskoti.
Isä professori, äiti lääkäri.
Siellä istuttiin sohvilla ja juteltiin kuunneltiin musiikkia.
Jotain mehua ja kai keksejä oli tarjolla.
Oli aivan ainutlaatuista, tuohon aikaan, tuossa iässä.
13 - 14 vee.
Mie olin siis ainoa luokkamme pojista, kenet kutsuttiin.
Joka kelpasi.
Mieleen jäi olohuoneen hyllyssä jököttänyt Akai -merkkinen musiikkilaitteisto.
Aikansa huippua.
Todellinen harvinaisuus sen ajan olosuhteissa.
Sieltä Aasiasta olivat tuoneet.
Kuinka olenkaan muistanut tuota iltaa, talon ohi vuosikymmenien aikana fillaroidessa...
Aina entisessä legendaariseea Kuusi -Hokissa (ny. Ravintola Meikku) lounaalla käydessä.
Nyt, yli puoli vuosisataa myöhemmin...
Tuokin ilta tuntuu ihan unelta.
Kuten niin paljon muutakin.
No, sitten vähän ajan kuluttua menimme samalla porukalla leffaan.
Sinne Aikatalon legendaariseen Bio Bristoliin.
Jota ei enää kohta viitentoista vuoteen ole ollut.
Istuimme parvekkeella, eturivissä.
En pystynyt ollenkaan keskittymään filmiin -istunhan O.:n vieressä.
Kihelmöi.
En meinannut pysyä nahoissani.
Jossakin vaiheessa yritin pussata tyttöä.
Neito sihisemään ja sähisemään, tiuskaten:
"Mä oon tullu tänne katsomaan tätä elokuvaa!".
Vieressä istuvat tirskuivat.
Naureskelivat leffan loputtua, poistuessamme.
Noloa.
Noloakin nolompaa.
Sellainen ensisuudelma.
Yritykseksi jäi.
Jonkun ajan kuluttua jollakin luokkamme tytöistä oli "kotihipat", niinikään Meikussa.
Mannerheimintiellä.
Olin - lähes lapsena, siis - olevinani niin playboyta, niin playboyta, että.
O. oli tulossa hippoihin.
Soitin hänelle etukäteen kotiinsa.
Olin ostanut Suuren Maailman tyyliin hänelle Lahjan.
Yhtä suurieleisesti neiti sen konfektirasian dissasi.
Ei kiinnostanut.
Kuten ei seurani muutenkaan.
Kolmas kerta oli silloin, kun perheelle taloudellisista syistä tuli lähtö Munkkivuoren asunnosta.
Muiden Teljäntie 3 -talon kavereiden vanhemmat olivat lääkäreitä, opettajia, insinöörejä.
Omat vanhemmat yksityisyrittäjiä. Artisti-pienyrittäjiä.
Luokkatovereidenkin vanhemmat olivat turvallisia palkannauttijoita.
Oma perhe yksityisyrittäjiä epävarmaakin epävarmemmallakin valokuvaus -alalla.
No, pakko oli myydä kämppä, ja muuttaa Kalevankadun studion takahuoneisiin.
Jälkeenpäin ajateltuna aivan fantastista koulutusta elontielle.
Kaiken epävarmuus tehtiin selväksi jo hyvin nuorena.
Tuosta oli aivan ratkaisevaa hyötyä sittemmin, vuosikymmenien mittaisen yksityisyrittäjän -uran varrella.
Juttuhan menee niin, että luokkaa 95 % väestä ei epävarmuutta yksinkertaisesti KESTÄ.
Epävarmuuden kestokyky on ollut valtaisa kilpailuetu.
Munkassa oli jotkut luokkamme Heidi S, -tytön järjestämät "kotihipat".
Menimme sinne parin - kolmen pihamme pojan kassa.
Jälleen suurieleisesti tarjouduin järjestämään tarjottavaksi hehkuviinipullon, jonka Petteri S.:n kanssa kävimme hommaamassa Etelä-Haagan Alkosta.
Jollekin äijälle kai piti maksaa "hakista" joku markka.
Oli se jännää.
Elämän ensimmäinen Alko -reissu.
Ilta alkoi vauhdikkaasti - väkevän talviviinin merkeissä.
Nektari nousi päähän.
Ja lujaa.
Seuraava muistikuva oli, että makasin lattialla.
"Paras kaveri" (vitsi-vitsi) M. siinä vieressä, sängyllä, muhinoimassa O,:n kanssa.
No, eihän tuona aikana, tuossa iässä, mitään hässitty.
Mutta muhinoitiin, siis.
Jotenkin sitten kuitenkin ne hipat loppuivat, kai melko varhain, ja pihan pojat jotenkin saattoivat mut kotiin, Munkivuoreen ja Teljäntielle.
Erinomaista opetusta tuli tuonakin iltana.
Opetusta "ystävyydestä" (sitä ei ole, ainakaan jos pillusta on kysymys).
Opetusta brenkusta (se on hyvää, erittäin hyvää - sekä erittäin vaarallista).
Lisä-opetusta O.:sta, siis naisesta (mitään petollisempaa ei ole).
Hienoa, että elämän perusasiat alkoivat valjeta jo hyvin, hyvin nuorella iällä.
Suurin osa jorsseista ei hiffaa nuita koskaan.
No, O.:n kanssa jatkoimme vielä ehkä parisen vuotta samalla luokalla, ja sitten vielä toisessa koulussa lukio -ajan.
SYKissä. nimittäin.
Tosin rinnakkaisluokilla.
Enkä muuten vieläkään tajua, mitä ylipäätään Suomalaisessa Yhteiskoulussa tein.
Jotenkin onnistuin sinne itseni puhumaan sisään.
Rehtori Vesa Nikunen haastattelussa nimittäin vaikuttui persoonastani.
Miksiköhän...
On minulla kyllä siitä teoria, mutta antaa olla tässä kohtaa...
😏
Muutamaan vuoteen emme olleet O.:n kanssa missään tekemisissä.
Minulla alkoi olla tyttö -ystäviä.
Vuosi meni intissä, puoli vuotta kibbutzissa Israelissa, vuosi koulussa Vaasassa...
Jne.
Kerran muistan nähneeni hänet, kesällä 1980.
Kun olin Tammisaaressa eräällä raksalla duunarina, ja tulin viikonlopuksi Stadiin.
Siellähän O. istui Sea Horsen etuosassa, yhdessä niistä kahden hengen pikkupöydistä.
Iloisissa tunnelmissa tuttuakin tutumman valokuvaaja Pentti Sammallahden kanssa.
Silloin en vielä tiennyt, että meistä olisi Jerryn kanssa tukeva napalankoja...
😏
Sitten törmäsimme, kai joulukuussa 1981, jossakin Stadissa.
Vaellusvuoteni olivat sillä erää ohi.
Olin palannut Vaasan -vuodelta, ja asustelin vanhempien yksiössä Töölönkadulla.
Opiskelijana, köyhänä kuin kirkonrotta.
Jugurttiin ja aplarimehuun oli aamuisin varaa, ennen kouluun lähtöä Leppävaaraan.
Henkisestä ravinnosta huolehti Beach Boysin "Disney Girls" C -kasetilta.
Sekä Kool & The Gangin "Celebration".
Sekä Talking Headsin "I Zimbra".
Meillä oli O.:n kanssa treffit - käytetäänkö sitä sanaa enää ollenkaan? - Ruotsalaisen Teatterin talossa tuolloin trendikkäässä Happy Days -kuppilassa.
Joku tunti siinä juteltiin.
Juttua toki piisasi.
Neito oli muuttunut.
Vuodet olivat hioneet äkkipikaisuutta pois.
Tuoneet jonkin verran lisää pehmeää naisellisuutta persoonaan.
Meillä oli oikein mukavaa.
Vanhat tutut, tuolloin noin 27 -vuotiaina jo tunteneet toisemme yli puolet elämäämme, noin kymmenvuotiaista asti.
Siinä istuskellessamme kysyi O. yllättäen:
"Tommi, oonks mä joskus kohdellu sua jotenkin huonosti?".
Meni sekunnin murto-osa, ennekuin sain vastaukseni kootuksi:
"Jaa...
Kun mä en oikein tiedä, miten elämässä voisi olla ihmisiä joskus jotenkin huonosti kohtelematta.
Vaikka vahingossa, tietämättään".
Mikä nerokas vastaus!
O. nieli sen!
Lähdimme varhain pois Häppäristä.
Teetäköhän joimme?
Kävelimme kohti Töölöä kauniissa, lumisessa, hiljaisessa Helsingissä.
Minä erkanin Inter-Continentalin nurkilla kämpille Töölönkadulle.
O. jatkoi Manskua pitkin Pohjoiseen - asui ilmeisesti vielä vanhempiensa kotona Meikussa, niin luulin.
Asunnossa, jossa silloin 60 -luvun puolivälissä vietin sen ikimuistettavan kotihippa -illan.
Erotessamme loi neiti meikäläiseen pitkän ja merkitsevän silmäyksen.
Asia ei jäisi tähän, se oli vaistottavissa.
Siinä kävi sitten lopulta tuolloin, vuosikymmeniä sitten, niin että O. olikin se aloitteellisempi osapuoli.
Tuona talvena olin kauppaopistossa, ja postikorttituotanto oli juuri käynnistynyt.
Touhua riitti.
Todellakin riitti!
Kaiken huipuksi kohtasimme helmikuussa H.:n kanssa.
Seurasi - meikäläisen mittapuun mukaan - pitkähkö jakso.
Ja ihan kuin kaikessa tässä ei olisi jo ollut tarpeeks,, Huvilakadun kämpän osto ja remppa ja muutto sinne samana keväänä.
Voi Herran tähden sentään, mitä vauhtia.
Nuorena jaksaa!
Näin jällikäteen ajatellen...
Aivan unenomaista, tuokin - Elämäni Kevät.
Nätti tyttö, ensimmäinen asuntolaina, kämppä jugend -talossa Huvilakadulla, elinkeinotoiminnan käynnistyminen...
Elinkeinotoiminnan, joka "kantaisi" vuosikymmeniä, eläkkeennauttijaksi asti.
Tähdet oikeassa asunnossa.
Kaiken keskellä O.:n kanssa toiset treffit, taisi olla tammikuussa.
Muistan oikein hyvin, että olin Topeliuksenkadun pienessä postikorttivarasto/työhuoneessa hommissa sinä iltana.
Ei olisi ollenkaan tehnyt mieli keskeyttää töitä ja lähteä Eliteen.
Työ maistui.
Nopeasti kuitenkin suihkuun, ja teinivuosilta tuttuakin tutumpaan Eliteen.
Siellähän O. jo odottikin.
Sen sisään astuessa vasemmalla sijaitsevan pylvään takana, kahden hengen pikkupöydässä.
Kaikki oli taas ihan unta... - ja tuo ilta on vieläkin.... Unta...
Olin väsynyt, en mitenkään parhaimmillani.
O. veteli langoista.
Jotain siinä parisen tuntui jutskailtiin.
Lapsuuden luokkatoverit, nyt kohta kolmekymppisinä.
Jotenkin tilannemeni siihen, mettä jatkoimme O.:n kämpille.
Niin hän tietysti oli suunnitellutkin.
Ei ollut luukku kaukana, - parin korttelin päässä, Tunturikadulla entisen elokuvateatteri Astran talossa.
Siisti, kodikas pieni asunto.
Ja sitten...
No, ei se niin ihmeellistä ollut.
Ihan perus.
Mutta jo tuolloin tuntui että olisin ollut jotenkin "itseni ulkopuolella".
Ja nyt jälkeenpäin epätodelliselta, unelta.
Kuten koko O.;n henkilö.
Itse asiassa, koko eletty elämä.
Ei voi kuin ihmetellä, ja kysyä:
Olenko se todellakin ollut minä?
Ei tuo sessio toki huono ollut - muttei mikään hyväkään.
Minulta puuttui kyllä nk. "kipinä".
Eihän kyse missään nimessä ollut nk. "New Flamesta".
Täytyy kyllä sanua, että pari asiaa O.;ssa hämmästyttivät.
Niihin löytyi selitys sitten myöhemmin...
Ennen poistumistani Töölön hiljaisille kaduille juttelimme vielä mitä parhaimmissa merkeissä.
Ikuisesti jäi mieleen O.:n hyväntuulinen lausahdus:
"I think we should celebrate!".
Que reste-t-il de nos amours? (Charles Trenent)
Sitten emme tavanneet aikoihin, kai kuukausiin.
Olikohan se niin,että O. oli vain käymässä Helsingisssä.
Olikohan se niin, että hän tuolloin asui Pariisissa?
Se oli aikaa, jolloin kännyjä ja nettiä ei ollut.
Mulla oli täys touhu päällä koko sen kevään.
Monilla rintamilla - koulu, työ, remppa, muutto...
Ja sitten kohtasimme H.:n kanssa.
Se oli ihmeellinen, intensiivinen kevät!
Tuntui, että kaikki mihin koski muuttui kullaksi.
Eräänä iltana kun kävelin Korkeavuorenkatua alas kohti uutta Huvilakadun kämppää....
Siinä entisen elokuvateatteri Jukolan talon alakerran tyhjässä kahvilassa, ikkunapöydässä...
O. istuskeli. Yksin.
Oli palannut kotikaupunkiinsa sieltä Pariisistaan.
(Vasta vuosikymmenien kuluttua tajusin, ettei O. koskaan kertonut, mitä ihmettä hän siellä Pariisissa touhusi.
Kuten ei kertonut opiskeluistaankaan tms. - rien du tout...)
Tietenkin marssin kahvilaan sisään.
Kovin oli O. mietteliään, jopa surumielisen oloinen.
Keskustelumme oli osin vaivaantunutta.
Jotain hän oli tuherrellut paperille, selitti sen olevan joku "sisustus -suunnitelma".
Sen verran vilkaisin suttua, että kävi selväksi että kysymys oli ihan höpöstä.
Sitten hän veti esiin jonkun hämärän valokuvan, jossa hän kurkisteli jonkun oven takaa.
Tähän kuului selitys, että kuva kuulemma "kertoo siitä mikä vastuu hänellä on perheelleen".
En käsittänyt lausumaa silloin, enkä koskaan myöhemminkään.
Paitsi tietenkin sen, että O. tuolloin liikkui "syvissä vesissä".
Minulla oli pitkä työpäivä takana, uusi koti ja tyttöystävä odottamassa muutaman korttelin päässä.
Jatkoin matkaani.
Sinne jäi O. istumaan, aatostensa syövereihin.
Tyttö, joka 60 -luvun puolivälissä, siis melkein 20 vuotta aikaisemmin, oli minut ylimielisesti dissannut.
Kerran jos toisenkin.
Tunsinko jotakin vahingoniloa, voitonriemua tms,,,?
En.
Sitäpaitsi ei ollut aikaakaan - niin monta muuta juttua oli juuri tuolloin vireillä.
Sitten meni taas muutamia kuukausia, ja puhelin soi.
Mulla oli siihen aikaan ainutlaatuinen, ikimuistettava puhelinnumero,
175062
Siis aivan Stadin ydinkeskustan numba, ja klangiltaan aivan kuin tuulahdus 60 -luvulta.
Soittaja oli O.
Soitti kaupungilta - kioskista, siis ennen kännykkä -aikaa.
Selitti tohkeissaan nähneensä korttejamme Akateemisessa Kirjakaupassa.
Oli tullut sieltä Pariisistaan käymään,
Jotain tarinoi ideastaan viedä korttejamme Pariisiin tms.
Käytännössä pummasi.
Ilmestyi tunnin kuluttua Huvilakadulle.
Kivasti pukeutuneena, iloisena, naisellisena.
Olin pitkän työpäivän jälkeen väsynyt, ja hieman kiusaantunut moisesta pummaamisesta.
Jäykähkö tapaaminen.
Johtuen siitäkin, etten oikein ollut selvillä mitä hän halusi?
Oliko kortti -kuvio vaan joku tekosyy jollekin muulle?
Minähän olin tuolloin "varattukin".
Eikä mulla siellä Huvilakadun tarjottavaakaan ollut.
Kun ei ollut keittiötäkään - ilta-aterian muodostivat Elannon Tehtaankadun myymälän legendaarinen Elo -leipä ja Emmental -juusto,
Kämpän sisustuksen taasen muodosti telkku, työpöytä ja sänky.
Eikä millekään nuista nyt ollut käyttöä.
Toki naiset aina odottavat jotakin viihdyttämistä...
No, olin jopa helpottunut kun nainen lähti kortteinensa.
Sitten viimeinen tapaamisemme.
Olisiko ollut seuravaan vuoden, 1983 keväällä.
Keskuskadulla, heti siinä Akateemisen edessä.
Siis siihen aikaan, kun Keskuskadun ja P. Espan kulma oli Suomen vilkkain, eurooppalaisin vilinä -paikka.
Julkkista tuli ja meni, ihan solkenaan.
O.!
Tuossahan nainen käveli ihan vieressä - hymyilevänä, oikein tyytyväisen oloisena - kantaen pikkulasta sylissään repussa!
Oho!
Oikein iloisesti tervehti, ja vinkkasi minut lähellä kulkevalla nuorelle miehelle.
Joka moikkasi niinikään ystävällisesti.
Heppu oli tumma, ihan pariisilaisen oloinen.
O. taisi meidät jopa esitellä.
Jälleen muutama kuukausi etiäppäin, ja jotain sutinaa erään O.:n "ystävättären" kanssa.
Istuimme iltaa Asemaravintolan yläkerrassa.
Legendaarisessa.
Se oli niitä viimeisiä aikoja, kun siellä vielä voi käydä - sittemminhän paikka on pilattu, ja moneen kertaan.
Siinä rupatellessamme mainitsen tälle M.;lle O.:n.
Reaktio:
"Joo, O. on tosiaan asunut paljon siellä Pariisissa.
Mutta niin olen minäkin.
Tunnen Pariisin niin hyvin että tiedän, että jos siellä meinaa pitempään asustella, on huoriminen ainoa keino.
No, nyt sillä on ollut se brasilialainen mies, jonka kanssa ne on muuttanu Ruotsiin.
O. käyttää muuten huumeita".
Jaaha.
Sellainen "ystävätär" O.:lla.
Mutta siinä se sitten tuli - O.:n tarina.
Samalla kävi ymmärrettäväksi pari yksityiskohtaa neidon elkeissä sinä Tunturikadun -iltanamme.
Hän oli ollut kovassa "koulutuksessa" siellä Pariisissa!
Ehkäpä - "ystävättärensä" ilmaisun mukaan - toiminut nk. "ammattilaisena"...
Tämä lapsuuden luokkatoveri katolisesta nunnakoukusta.
Professori/lääkäri -porvarisperheen kasvatti.
Josta ei löydy netissä minkäänlaista tietoa, merkintää.
Ei sitten yhtään mitään.
Todella erokiista.
Niin erikoista, että uteliaisuus heräsi.
Tuli tehtyä sellainen ilmainen tietopyyntö Digi- ja väestötietovirastolle.
Vastaus:
"Henkilö elää".
- H-katu
- muut
- Jyskyjärvi
"Säännöt on julmat
on pelissä henki
Sä joko mut nyljet
tai olet mun renki.
Ja viimein kun tilit on tasan
niin jotakin jäljelle jää..."
Riki Sorsa: "Tämä Kultainen Maa"
" I keep singing' them sad songs y'all
Sad songs is all I know..."
Otis Redding: Fa-fa-fa-faa (Sad song)
Bing-, Google- ja Yahoo -haut:
Matkamiehen mietteitä muistikuvia Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (8.6.2022)
Matkamiehen mietteitä Paluu Englantilaiseen Kouluun (30.8.2021)
Matkamiehen mietteitä Meilahden Risu-Hokki
(Punkaharju, Kulennoinen, Hiekkalahti 20.11.2024)
ArcticParadise.fi
Your network is your net worth - Andrew Tate
EPILOGI 23.11.24
Kahden viikon Suomi -rundi ohi.
Jään junasta Pasilan asemalla, ja fillaroin Stadiin.
Keskustan kautta Skattalle, ja sieltä sitten Viikkarilla kämpille Tallinnaan.
Vastasatanutta puhdasta lunta.
Helsinki on kaunis.
Reitti käy pitkin Urheilukatua.
Tuon talon ylimmän kerroksen kulmahuoneistossa Äiti eli 90 vuotta sitten...
Asunnossa näkyy olevan valot päällä...
Elämä jatkuu...
Manskulla matka käy Hesperian puiston viertä, ohi Inter-Continental -hotellin.
Tai Scandichan se nykyään on.
Tässä samassa kohtaa erosimme O:n kanssa silloin aivan samanlaisena talvi-iltana yli neljäkymmentä vuotta sitten.
Sen ekan aikuis -iltamme jälkeen.
Silloisessa Happy Dayssä, Ruotsalaisen Teatterin talossa vietetyn rupattelu -illan jälkeen...
Oli myöhäinen.
Hyvästelin hänet ja painuin Töölönkadun poikamiesboksiin. Aamulla kauppaopistoon.
O. katsoi minua pitkään ja hartaasti...
Silmissä pilke, ja hymynkare huulilla.
Selvästi tilanne jäi hänen mielestään "vaiheeseen".
Mitäpä minulla olisi ollu hänelle tarjottavaa?
Rutiköyhä opiskelija, kämänen kämppä, tuskin kunnon vaatteitakaan.
O. jatkoi kävelyä Pohjoista kohti - vasta vuosikymmenien kukuttua tajusin, että asui vielä kotonaan.
Siis samassa huoneistossa, jossa vietimme ekan iltamme melkein neljäkymmentä vuotta sitten...
Aleksilla on kerrankin väenpaljoutta, jouluostoksilla.
Samoin Espalla pöhinää.
Matkalla Skattalle vielä parin korttitelineen tsekkaus.
Todella hieno tunnelma Stadissa tänä iltana.
Melkein jokaiseen kortteliin, taloonkin liittyy jotakin muistoja.
Tämä on elämäni ulkomuseo.
See vaan, että tuttuja ei enää Stadissa ole.
Ennen niitä tuli vastaan monta per päivä.
Asteittain väheni.
Monia on kuollut, monet kadonnet vaan jonnekin.
Hyvä jos kerran -.pari vuodessa näkee jonkun vanhan tuttavan.
Ja silloinkin on harjoitettava ikäänkuin "arkeologista tutkimusta" kasvojen suhteen:
Löytyykö tuolta ryppyjen seasta ikäänkuin "alkio" siitä ihmisestä, joka joskus oli?
Simon & Garfunkelia mukaillen:
"Tom, The Only Living Boy in Helsinki".
Hotelli Katajanokalla odottaa ilmaiset kahvit (Strawberry Clubin jäsenetu) sekä nettiyhteys ennen lautan starttia nykyiseen asuinkaupunki Tallinnaan.
Minun Helsinkini.
Lautalla kohtaaminen Naisen kanssa.
Oho!
Viikkariin tulee marraskuussa toinenkin fillaristi sisään!
Vieläpä nainen!
Tämäpä erikoista!
Alamme jutulle heti autokannella.
Hän tulee pöytääni vielä kahvilassa.
Juttua piisaa.
Meillä on paljonkin yhteistä.
Hän on mm.asunut Amsterdamissa vuosia.
Onhan Hollanti mulle tuttu maa, ehkä sadan käynnin ja pienen sukutaustankin vuoksi.
Nainen on jonkinlainen taiteilija.
On ollut "keikalla" Stadissa - yhden asiakkaan päivä, kuulemma.
Näyttää kuvia tatskoistaan - aivan hirveitä.
Jyrkässä kontrastissa hänen tyylikkään, naisellisen olemuksensa kanssa.
Mitä ihmettä nainen tatuointi -alalla tuhlaa aikaansa?
Nauramme aika paljon.
Tarjoan pari lasia punkkua, ja annan tuotteeni - portugalilaisen MAM -linkkarin.
Katselemme uutta korttisarjaani.
Tyylikäs, pitkähkö, tummahiuksinen, naisellinen 32 -vuotias.
Ehdin jo tuumailla, jotta tästä voisi tullakin jotakin.
Sitten hänen puhelimensa soi.
Parikin kertaa.
Puhelimensa näytölle ilmestyy - sateenkaarilogo.
Aha.
Eipäs olisi uskonut.
Juttu kuitenkin jatkuu, ja ennen Tallinna annan hänelle jopa käyntikorttini.
Eivät nuo lesbo -sekoilut haitaksi olisi olleet.
Ei hän soita ikinä.
Emme tapaa ikinä.
Tämmöiseksi on touhu mennyt - mutta poikamiehenhän on pakko yrittää?
😏
Mutta lähtökohta on siis ihan sama kuin se oli joskus 1968- 1969.
Vaikka O. mut dissasikin.
Aluksi.
Yli puoli vuosisattaa sitten.
Niin kauan kun silmä ottaa siron nilkan, ei mieheen voida lyödä "mitätön" -leimaa".
Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä
Boy meets Girl - and the Beat goes on!
Would you please shake it to me, baby?
(KESKEN
